KirjoittajaLeave a comment

Masennuslääke Sertralin testissä

No tervepä, tervepä terve! Pitkästä aikaa dear diary. Escitalopram sai vuosi sitten hautautua kaapin pohjalle, koska ensimmäiset kokemukset oli niin hirveitä. Nyt tulin kuitenkin taas siihen pisteeseen elämässä, että oli pakko todeta, että ei shaatana, eihän tästä mitään tule, jos ei pääkoppa ala voida vähän paremmin. Nyt minulla on cocktail, joka on pari päivää toiminut ihan hyvin. Aamuisin 1/4 Sertralin 50 mg -tabusta ja iltaisin 1/2 Ketipinor 25 mg -tabusta. Sertralin piti hereillä pari yötä melkein kokonaan, mutta sitten aloin ottaa Ketipinoria iltaisin ja sain nukuttua.

Kuinkahan monella masennuslääkkeiden aloitus on hankalaa juuri sen vuoksi, että lääkäri ei ole määrännyt iltaan jotain väsyttävää?

Oon toiveikas tän Sertralin-hoidon suhteen. Nyt on oikeesti aika hankkiutua eroon masennuksesta, joka on vaivannut mua – voi luoja – yli parikymmentä vuotta. Ei oo tarkoitus, että loppuelämän näitä tabuja söisin. Mutta toivon, että saan energiaa siihen, että esim. jaksaisin liikkua vähän enemmän ja että iltaisin en vaan lösähtäis puolikuolleena sänkyyn, vaan voisin esim. tehdä joogaharjoituksen tai meditaation. Tai hitsi, vaikka kirjoittaa tuntemuksiani blogiin.

KirjoittajaLeave a comment

5-HTP – ensimmäiset kokemukset

Elämän kurjia kuoppia on ne ajat, kun ajatukset pyörii unen ympärillä. Nukuinko vai enkö nukkunut? Nukunko ensi yönä? Entä jos en nuku? Oon ottanut nyt kaksi Yhdysvaltalaisen Solgar-yhtiön 5-HTP-tabua. Ostin ne luontaistuotekaupasta, mutta kenties apteekeissakin on niitä myynnissä (?) Yllätyin nimittäin, että viime postauksessani mainitsemani Harmonian KSM66 löytyi lähiapteekin hyllystä.

Luontaistuotekaupan myyjä kertoi, että 5-HTP alkaa vaikuttaa noin neljän tunnin kuluttua nauttimisesta. Otin pillerin kuuden aikaan illalla, koska tavoitteeni oli mennä 22 aikaan nukkumaan. Rauhoitin muutenkin koko illan niin, että keskityin vain nukkumaanmenoon. Kävin suihkussa 19 aikaan ja puin heti sen jälkeen yöpaidan. Napsin myös aimoannoksen magnesiumia, jonka oon huomannut vaikuttavan uneen. 5-HTP vaikutti kehossani mielestäni selvästi jo 21 aikaan. Oloni oli levollinen, painava ja unelias. Nukahdin varmaan ennen kymmentä ja heräsin yhdeksältä. Olin nukkunut hyvin!

Olin nukkunut hyvin!

Seuraavana iltana yritin saada yhden tärkeän jutun hoidettua vielä lapsen mentyä nukkumaan yhdeksän jälkeen. Otin pillerin vasta 20 aikaan, mutta olin jo silloin hyvin väsynyt. Tuntui, että keho kertoi, että tee sama mikä eilen: keskity vain rentoutumiseen. Sen sijaan skarppasin kaikki voimani, että sain mieltä kaihertavan – vaikkakin innostavan – jutun tehtyä 23 mennessä. Kun olin saanut sen tehtyä, olin tavallaan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Samalla sätin itseäni, että enkö todellakaan keksinyt muuta aikaa asian hoitamiselle. Koska mun on vaikea olla myötätuntoinen itseäni kohtaan, varmaankin olisin sättinyt itseäni myös siitä, jos en olisi vieläkään hoitanut roikkumaan jäänyttä asiaa.

Yöllä kävin ylikierroksilla. Mielessä kummitteli myös seuraavan aamun viimeinen ajotunti ennen (toista) inssiä. Tunsin 5-HTP:n kuitenkin kehossani selvästi. Keho ihan huusi: lepää! Lopulta klo 3 aikaan uni tuli. Uskon, etä 5-HTP vaikutti tähän. Mieleni antoi periksi, kun keho veti kuopan pohjalle pimeään ja rauhaan. Noin neljän tunnin unet on ehdottomasti parempi kuin ei unia ollenkaan. Olen siis vaikuttunut 5-HTP-tuotteesta tässä vaiheessa.

Noin neljän tunnin unet on ehdottomasti parempi kuin ei unia ollenkaan. Olen siis vaikuttunut 5-HTP-tuotteesta tässä vaiheessa.

Uskon, että otin viime yön myötä myös tärkeän askelen itseni kuuntelussa. Uskon, että ymmärsin nyt ehkä ensimmäistä kertaa keholla, kuinka olennaista minulle on tehdä tilaa rentoutumiselle illalla ja hypätä väsymyksen ikkunan mukana unille. Ikkuna nimittäin sulkeutuu, kun skarppaa ja ohittaa kehon viestin.

KirjoittajaLeave a comment

Luontaistuotteista apua mielialaan?

Viime viikolla kokeilin ensimmäistä kertaa masennuslääke Escitalopramia. Aloitin pienimmällä mahdollisella annoksella eli 5 mg. Viime viikko oli ehkä elämäni hirvein. Ensimmäinen pilleri vaikutti uneen välittömästi kielteisesti, toinen ja kolmas saivat aikaan unettomat yöt. Lisäksi mieleen nousivat menneiden vuosien ja ehkä elämien kärsimys ja häpeä. Lääkkeet määränneelle lääkärillehän sanoin, että nukun nykyään ihan hyvin alakuloisesta mielialasta huolimatta. Se oli totta vielä reilu viikko sitten. Viime yönä en taas nukkunut, vaikka lopetin Escitalopramin kolmeen pilleriin. Luulen, että lääke laukaisi traumamuiston vaikeasta unettomuudesta, josta kärsin vuosia sitten.

Marssin tänään luontaistuotekauppaan. Ainoa ajatukseni oli, että mun täytyy saada jotain stressiä helpottavaa. Jotenkin unohdin sanoa sen myyjälle ja tiedustelin vain saatavuutta tuotteista, jotka on mulle jo tuttuja. Ties mitä ammattitaitoinen myyjä olisi mulle suositellut! Haluaisin lääkkeen/luontaistuotteen, joka laittaisi tajun kankaalle hetkeksi aikaa. Että saisin vain kokea hetkellisen rauhan. Ymmärrän huumeisiin sortuvia toisin sanoen…

Alun lievän hedarin ja ahdistuksen jälkeen oon ollut huomaavinani, että Harmonian KSM66 tasapainottaa oloa. Tuotteen vaikuttava aine on ashwagandha. Kuulostaa ikiaikaiselta ja viisaalta! Viimeisen pillerin nappasin tänä aamuna. Oon syönyt sitä vähän epäsäännöllisesti, enkä yleensä ohjeen mukaan aamuin illoin. Ajattelin, että nyt voisin alkaa syödä sitä säännöllisesti. Tuote oli juuri viikonloppuna myyty loppuun lähimmästä luontaistuotekaupasta, joten en valitettavasti saanut sitä nyt matkaani. Toimitus saattaa tulla jo tänä iltana, joten syöksyn paikalle heti, kun saan asiasta viestin. Oon mä sen verran vakuuttunut tuotteesta kuitenkin. (Yksi mielenkiintoinen huomio on, että mun tekee mieli laulaa ja mun lauluääni kuulostaa paremmalta, kun oon ottanut KSM66-tabun.)

Nappasin nyt hyllystä uuden tuttavuuden, josta joku kertoi muistaakseni Eating for Beauty (E4B) -nettikurssin Fb-ryhmässä: 5-HTP. Aika hämärä tuote taas! Jännittää, miten se mahtaa vaikuttaa, jos otan tänään yhden. Tokkuraisuus ei haittaisi, jos ei tarvitsisi olla skarppi, mutta mun pitäisi esimerkiksi ajaa autoa. Ihan varmaa kuitenkin on, että oon tokkurainen, jos en nuku ollenkaan. 5-HTP sisältää valerianaa ja tryptofaania, joiden pitäisi auttaa unen kanssa. Tryptofaani muodostuu jonkinlaisen neurologisen prosessin kautta serotoniiniksi, joten 5-HTP saattaisi ehkä maybe possibly vaikuttaa mielialaan. Kuulostaa mielestäni paremmalta, että serotoniinia tulee elimistöön lisää kuin että serotoniinin poistuminen elimistöstä estetään, niin kuin SSRI-lääkkeet tekevät. Kamalan Escitalopram-kokeilun jälkeen yllätyn kyllä positiivisesti, jos joku serotoniinia sörkkivä aine tekee kehossani jotain hyvää lyhyellä aikavälillä.

Escitalopramista luin muuten jostain, että joskus sen kanssa määrätään samaan aikaan nukahtamislääkkeet. Nukahtamis- ja unilääkkeitä olen myös aikanaan kokeillun ja ne saivat minut todella sekaisin – ilman, että kuitenkaan nukuin. Joten itse en lähde kokeilemaan tuota lääkekomboa. Escitalopram ja muut SSRI-lääkkeet toimivat varmaan monelle hankalan alun jälkeen. Jos on mahdollisuus olla ”poissa pelistä” ja keskittyä paranemiseensa, niin suosittelen kyllä kokeilemaan lääkettä kauemmin kuin kolme päivää. Minä menen nyt hetken näillä luontaistuotteilla eteenpäin.

KirjoittajaLeave a comment

Escitalopram jää nyt hyllylle

Oon takinkääntäjä. Eilen illalla kerroin kuinka en aio luovuttaa masennuslääke Escitalopramin kanssa (enkä muutenkaan). Takana on nyt toinen uneton yö. Yöllä musta tuntui kuin silmäluomeni olisi vedettu ylös pienillä ongenkoukuilla ja mut olisi asetettu makaamaan loisteputkien alle kapealle hoitopöydälle. Hirvittävä häpeä jostain pienestä mokasta moukaroi tajuntaani. Olo oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, juureva, rauhallinen… Vatsaa korvensi, korventaa edelleen, kuin olisin juonut lasinpesunestettä tai jotain muuta kammottavaa myrkkyä. Oksettaa. Ja tietenkin väsyttää aivan helvetisti.

Tosiaan tiedossa on, että aloitus masennuslääkkeiden kanssa on yleensä hankala. En pärjää kuitenkaan enää ilman unta. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, nukuin kyllä viime yönä neljän-viiden jälkeen, kun olin päättänyt, että mun ei tarvitse enää yrittää Escitalopramin kanssa. Muistan kuin helpotuksen aalto kävi kehossani ja nukahdin. Huoh.

Jostain sisältä kumpuaa seuraava suunnitelma: Tarvitsen radikaalia itsemyötätuntoa ja radikaalia rehellisyyttä. Mulla ei ole varaa mielistelyyn ja rajojeni rikkomiseen. Tarvitsen radikaalia rakkautta itseäni kohtaan. Tarvitsen jämäkkää itseni puolustajaa ja kannustajaa. Se puoli on minussa. Luojan kiitos mulla on nyt mielessä asioita, jotka on mulle tärkeitä ja jotka innostaa mua. Saan keskittyä niihin. Saan innostua.

En tosiaankaan poissulje masennuslääkityksen aloittamista uudestaan. Uskon kuitenkin, että lääkkeen pitää olla minulle joku muu. Unettomuuden mörkö on liian pelottava. Tuttavan lääkärituttava suositteli myös Sertralinia. Luin siitä ja siinä yksi yleisimmistä haittavaikutuksista on unettomuus. Huoh. Mulla on vahva tunne siitä, että mä hyötyisin RAUHOITTAVASTA lääkkeestä ennemmin kuin aktivoivasta. Mun pää on liian aktiivinen muutenkin. Ehkä luontaistuotemaailmassa olisi mulle jotain hyviä droppeja…?

KirjoittajaLeave a comment

Masennuslääke Escitalopramin aloitus

Olen nyt ottanut kolme Escitalopram-tablettia (5 mg) masennukseen. Lääkäri oli määräämässä 10 mg -tabletteja, mutta vaihtoi sen kysyessäni, onko se pienin kerta-annoskoko. Lääke odotteli noin viikon lokerikossa, koska minusta tuntui, että en ehkä sittenkään tarvitse masennuslääkitystä. Kun lapseni sai nuhan ja joutui olemaan pois päivähoidosta, sain jonkinalaisen hermoromahduksen. Ajattelin, että joskus elämässä saattaa tapahtua suurempiakin vastoinkäymisiä, ja resilienssini ei vaikuta olevan kovin hyvä. Otin ensimmäisen pillerin.

Pillerin nielaistuani oloni helpotti heti. Tunsin, että otan vastuun elämästäni ja alan hoitaa mielenterveyttäni myös lääketieteen keinoja käyttäen. Mun ei tarvitse niin helvetisti tsempata, voin saada apua sairauteeni, voin auttaa kehoani ja aivojani. Arjen ei tarvitse olla taistelua. Nyt masennuslääkkeen aloittaessa se kyllä tuntuu taas taistelulta.

Ensimmäisen lääkkeen otin iltapäivällä. Heräsin yöllä lyhyesti ja oloni oli kummallisen virkeä, olin nähnyt vähän levottomia unia. Toisen pillerin otin illalla. Nukuin erittäin huonosti, ehkä tunnin ennen puoltayötä, toisen aamuyöllä ja hiukan aamukuuden jälkeen. Kolmannen pillerin otin tänään aamupäivällä. Olo nyt illalla on huono tietysti kurjan yön jäljiltä, mutta luulen, että osaan erottaa myös lääkeaineen vaikutukset.

Voin pahoin, yksinkertaisesti. Oksettaa, mutta tiedän että oksennusta ei ole tulossa. Onneksi päätä ei särje ainakaan juuri nyt.Samanlainen olo voisi olla hirvittävän ryyppäämisen jälkeen, kun on oksentanut kaksi päivää ja jäljelle jää epämääräinen etova olo. Häpeä ja syyllisyys puskevat pintaan. Tulin myöhässä yhteen tapaamiseen ja mun on vaikeaa antaa sitä itselleni anteeksi, hävettää niin hirveästi. Makoilin lapseni huoneessa, kun olin silitellyt hänet uneen. Sydämeni löi niin hitaasti, että tuntui, että se voisi pysähtyä. Huomasin haaveilevani siitä, että se pysähtyisi. Että nukahtaisin ja peli olisi pelattu. (Note to self: miksi viittaan elämään pelinä?)

Joskus kuulin jotain sellaista, että eivät itsemurhaa suunnittelevat halua kuolla. He vain haluavat, että kärsimys loppuu. Minusta se kuulostaa uskottavalta. Minäkin hetken siinä hitaasti hengitellessäni ajattelin jotenkin niin, että eiköhän tämä säätäminen nyt riittäisi. Voisin nukkua pois ja se olisi ihanaa. Annetaan muille mahdollisuus ja annetaan mun sielulle mahdollisuus tulla takaisin ja kokeilla uudestaan. Toki tiedän, että läheiseni jäisivät kaipaamaan juuri minua, eikä sielun mahdollinen liikkuminen toiseen muotoon juuri lohduttaisi.

En aio luovuttaa. Tiedän (pakkausselosteesta yms.), että ensimmäiset pari viikkoa masennuslääkkeen kanssa voivat olla vaikeita. On erikoista, kun ei voi luottaa kehoonsa tässä asiassa. Itsesuojeluvaisto kehottaa lopettamaan lääkkeet välittömästi. Toinen ääni pään sisällä sanoo: hengitä, anna aikaa. Luotan jälkimmäiseen toistaiseksi.

KirjoittajaLeave a comment

Haluan tanssia

Onko typerämpää kuin kirjoittaa blogiteksti siitä, että haluaa tanssia? Tanssi vaan. No, tanssi jo! Koska tämä on itsemyötätuntoblogi, yritän suhtautua myötätuntoisesti tarpeeseeni kirjoittaa pinnan alle työnnetystä halustani.

”En saa enää ikinä hylätä tanssia ja mun ruumista”, kirjoitin päiväkirjaani. Mikä estää tanssimasta?

Tanssi on aika kallis harrastus. En kritisoi ”ahneita” tanssikouluja tai opettajia, mutta kallista se on. Haluan tanssia hyvän – parhaan – opettajan ohjeistuksessa. Mikä tahansa tanssipaja kerrostalon kerhohuoneella ei kelpaa alkuunkaan. Yliopistoliikunnalla en missään nimessä mennyt tanssitunnille. Afrikkalaista tanssia cd:n säestyksellä, nykytanssia ties minkä Nightwishin tahtiin – ei ikinä.

Nämä parhaat tanssitunnit on aika kaukana paikasta, jossa nyt asun. Koska huomaan yllättäen (!) suhtautuvani tanssiin hirveän VAKAVASTI, ajatus tanssitunneista ja matkoista illalla tuntuu kakkostyöltä. Mites mä tosiaan näin tiukkis oon asian suhteen…? Oon hylännyt tanssin varmaan sen takia, että se on mulle niin tärkeää. Sehän on kamala rikos itseä kohtaan. Mutta anna välittömästi anteeksi. Oonhan mä sitä paitsi mennyt takaisin kehoani kohti jo viime syksystä.

Viime syksynä koin viimeksi ”pakko tanssia” -tunteen. En tiedä mistä maaytimen viisaudesta sain ajatuksen ilmoittautua nimenomaan aikuisbalettiin. Oon rakastanut jokaista tuntia, jokaista liikettä, jokaista hengitystä, säveltä, opettajan ohjetta – ja itseäni tanssimassa. Pandemian takia viikkotunti oli pari kertaa tauolla. Elämä tuntui käynnistyvän uudelleen aina tunnin aikana.

Aiemmin (siis noin 8 vuotta sitten) tanssin ennemmin katutanssia ja afrikkalaista tanssia. Rakastan niitä yhä. Nyt vaan tuntuu, että joku kohta sielusta oli vähän puristuksissa siinä liikekielessä. Tanssin liian kovaa liian pienillä voimavaroilla. Haluan vielä palata vanhojen suosikkieni luokse, ehdottomasti, ja kokeilla vaikka dance hallia ja housea. Mutta nyt sain toisen viisauden luokseni: ensi syksynä voisin ilmoittautua baletin lisäksi nykytanssiin. Pehmeästi, pikku hiljaa, kerään voimavarojani, kuuntelen kehoani.

Tämän lisäksi on hyvä tietysti pitää mielessä/kehossa: saat tanssia, ole hyvä. Kiitos.

KirjoittajaLeave a comment

Kiinnostaa feminiininen / maskuliininen ja Kaisaminni

Oon inspiroitunut Kaisa Merelän eli Kaisaminnin läpistä. Oon akateeminen ja vakava henkilö. Oon superkriittinen ja kyseenalaistava. En tykkää pinnallisesta hömpötyksestä ja turhasta itsekorostuksesta. En tykkää korkkareista ja keinorusketuksesta, tekoripsistä enkä oikein vetyperoksidista. Hiuslakasta, hajuvesistä, puristavista vyötärökaitaleista, korseteista, painavista korviksista, luksuksen ihannoimisesta, englannin nolosta sekoittumisesta suomen kieleen. Mutta tykkään kyllä, kun ihminen on inspiroitunut oma itsensä, luontaisesti fiksu, mutta myös haastaa itseään koko ajan – ja jakaa ajatuksiaan myös muille. KIITOS on sana, jota ajattelen melkein aina, kun kuulen Kaisaminnin sanovan jotain.

Nyt törmäsin Instagramissa (jonne hiljattain hirvittävän henkisen ponnistelun jälkeen liityin) hänen videoonsa, jossa hän jakoi mahtavan oivalluksen liittyen verkkokurssiinsa Queen Salon. Se meni jotenkin niin, että hän halusi tehdä kurssin uudestaan, lisäillä sinne matskua ja tehdä kurssista teknisesti tasokkaamman. Hän oli varannut laitteet ja vimpaimet ja hotellihuoneen, mutta homma ei jotenkin lähtenyt. Silti hän ”maskuliinisella energialla” jatkoi työskentelyä, joi lisää kahvia ja pakotti itsensä tekemään projektin loppuun. Lopputulos oli huono. Hänellä oli videoissa vihainen ilme eikä ulosanti ollut selkeää – ”en puhunut edes kokonaisilla lauseilla”. Ahhaha. Niin samaistuttavaa. Hampaat irvessä tulee yksinkertaisesti huonoa matskua. Ne videot, jotka hän oli tehnyt innoissaan uusien oivallusten äärellä, olivat – tadaa – innostavia. Sillä hetkellä hänellä oli käytössä se tekninen osaaminen kuin oli. Oivallukset eivät kysy: onko koko paketti kontrollissa ihanteellisella tavalla ja saanko nyt tulla? Rakkaus ei kysy: oletko nyt paras versio itsestäsi ja valmis säilyttämään tämän kokonaisuuden säröttömänä elämäsi loppuun asti, saanko nyt tulla? Kun ilo, oivallus ja rakkaus tulee, anna sen tulla, mene kiitollisena vastaan, jaa muillekin, jos oot rohkea.

Meikä vetää aika usein tolla maskuliinienergialla, niin luulen! Kaikenlaista on tullut opiskeltua, mutta en tiedä mitään feminiinisestä ja maskuliinisesta energiasta. Olen nainen enkä tiedä oikein mitään naisista. Olen kiinnostunut miehistä, enkä tiedä oikein mitään miehistä. En toisaalta tiedä, kuinka paljon feminiininen ja maskuliininen liittyvät sukupuoleen. Tää juttu on jollain tapaa tabu. En usko, että tän tarttee liittyä millään tapaa stereotypioihin, paitsi niitä purkavasti. En usko, että mun tarttee alkaa koristaa itseäni epämukaviksi kokemillani tavoilla löytääkseni feminiinisen energian tai voimautuakseni naisena. Toisaalta kiva kokea, että voin tehdä niin, eikä se tarkoita, että kenelläkään olisi sen suurempaa oikeutta kommentoida ulkonäköäni tai kajota ruumiiseeni. Uskon, että tää liittyy patriarkaatin murskaamiseen. Ja kyllä mun oikeastaan tekee mieli vaihtaa näistä kalsareista johonkin vähän coolimpaan asuun. Oispa vaikka värikkäät kalsarit.

Katos vaan! Kaisaminnillä on ollut valmennus joulukuussa 2020: What the fuck do I mean when I talk about feminine & masculine energy?, joka vastasi ”kymmeniin ja satoihin pyyntöihin käsitellä enemmän feminiini- ja maskuliinienergiaa”. Kiinnostelee! Universumi tuokoon meille kaikille kiinnostuneille tarpeelliset tiedot tästä aiheesta ruumiiseen juurtuvasti.

KirjoittajaLeave a comment

Olen masentunut, tarvitsen lääkkeitä

Vihdoin on aika myöntää, että kärsin masennuksesta. Taas. Tämä kerta on erilainen. Tällä kertaa tajuan syvällisemmin, että masennus on ollut toistuva osa elämääni teini-ikäisestä lähtien. Vähän niin kuin minulla olisi ollut diabetes ja nyt vasta alkaisin hahmottaa, että sitä pitää hoitaa säännöllisesti. Kello on 8, joten soitan terveyskeskukseen ja sanon, että tarvitsen masennuslääkkeet. Noin, soittopyyntö jätetty.

Kuinka tärkeää onkaan huomata, että tarvitsee apua. Pidän mahdollisena sitä, että kehossani serotoniiniaineenvaihdunta on häiriintynyt jotenkin, ehkä se on geeneissäni. Olisi aivan mahtavaa saada se kuntoon ruokavaliolla, liikunnalla, meditoimalla, metsäkävelyillä, kiitollisuudella, ystävien kanssa, fyysisellä läheisyydellä, positiivisuudella, päiväkirjalla, elämäntaito-oppailla, blogeilla, vertaisryhmillä…

Mutta kun juuri nyt tilanne on se, että melkein mikä tahansa askare saa minut rättiväsyneeksi, pää on täynnä asioita, mitä pitäisi tehdä, enkä jaksa tarttua mihinkään. Kun lapseni kiukuttelee, tunnen että henkeni salpautuu ja sydän ei jaksa lyödä. Todella vajoan johonkin tilaan, josta käsin en pysty reagoimaan. Jos minua olisi lyöty lapsena, luulen että tuollaisissa tilanteissa olisin itse väkivaltainen. Off-mode on parempi, mutta ei myöskään vastaa arvojani.

Lapseni on paras mittari kertomaan, kuinka voin ja onko elämässä tehtävä muutoksia. Jos minusta tuntuu, etten pysty kuuntelemaan tai rauhoittamaan häntä, tiedän että elämässä on tehtävä muutoksia. Radikaaleja muutoksia mahdollisesti. Lääkitys sairauteen ei lienee radikaali ratkaisu kenellekään muulle kuin minulle.

Ennen lasta olisin porskuttanut eteenpäin näillä energioilla. Olen tuntenut näin ennenkin, ollut paljon syvemmälläkin suossa. Mutta valitettavan pitkään elämässäni olen varmaan ajatellut jotenkin niin, että tunnen masennusta, koska olen tehnyt vääriä valintoja ja nyt minun tulee kärsiä seurauksista, että oppisin. Ruoska on viuhunut. En ehkä myöskään ole todella tiennyt, mitä on olla onnellinen ja läsnä hetkessä. En ole voinut kaivata onnellista olotilaa, en ole huomannut, etten voi hyvin. Huomasin kuormituksen vasta, kun en saanut nukuttua yökausiin tai sain kovia päänsärkyjä tai muita kipuja.

Olen hiljalleen alkanut rakastaa itseäni ja elämää. Rakkaudesta itseäni, lastani ja elämää kohtaan, alan hoitaa toistuvaa masennusta kuin mitä tahansa sairautta. En tiedä, kuinka kauan lääkitystä tarvitaan, en anna sille aikarajaa.

KirjoittajaLeave a comment

Hain apua lapsen kanssa toimimiseen

Lapseni on maailman ihanin pieni valopää, jolla on uskomattomat jutut. Tänään tuli se päivä, kun soitin lapsiperheiden sosiaalineuvontaan (Helsingissä puh. 09 3101 5454) ja kerroin, että minulla menee lapseni kanssa hermo ja tarvitsen apua. Ihan ekana laitoin viestin Helsingin neuvolan chatiin, joka on käytössä ma-pe 10–12. Ihana matalan kynnyksen palvelu kysyä kaikenlaista! Sieltä jakoivat tuon puhelinnumeron. Toki sen olisi voinut kaivaa jostain itsekin, mutta kylläpä se oli ihanaa, kun ne vain ruudulla tarjoiltiin: soita tänne. Soitin. Oikein lempeä ihminen oli langan toisessa päässä ja kuunteli murheeni. Hän suositteli soittamaan neuvolaan ja toivoi, että saamme sitä kautta ajan neuvolapsykologille. Hän piti tärkeänä, että lapsemme pääsisi testeihin, joissa tarkastellaan ADHD:n mahdollisuutta. Kyllä. Kerrankin näin päin, että joku ammattilainen oikein itse ehdottaa, että tapaus pitää tutkia huolellisesti. ADHD on käynyt mullakin muutaman kerran mielessä, mutta aina oon ajatuksen haudannut jonnekin. Miksi? Eihän siinä häviä mitään, että asia tutkitaan. Selvää on ainakin se, että jotain työkalujua tähän arkeen tarvitaan, joita mulle ei juuri nyt ole käytössä.

Toinen oljenkorsi, minkä sosiaalineuvonta tarjosi oli sosiaaliohjaajan palvelut. Sosiaaliohjaaja soittelee lähipäivinä, kartoittaa meidän tilannetta ja tulee varmaan ihan kotiinkin käymään. Yhdessä pohditaan sitten, miten arjesta saadaan sujuvampaa. Tervetuloa vaan! Huh. Vähän helpottaa, kun on saanut ulkopuoliselle purettua tuntemuksia. Neuvolaan pitäisi muistaa soitaa sitten ma-pe 8–12 välisenä aikana. Toivottavasti saadaan lapsi myös psykologin juttusille. Toivon hänelle tietysti kaikkea parasta ja hän ansaitsee parempaa kuin päivittäin hermostuvan mutsin.

Toki tässä on pariterapia ja puolisoni yksilöterapiahakemuskin vetämässä. Heh. Omaa pääkoppaani olen tutkinut jo kolme vuotta terapiassa ja epäilemättä työstettävää on minulla henkilökohtaisestikin yhä. Jännä nähdä, miten tämä vyyhti purkautuu. Mikä osoittautuu lopulta olennaiseksi muutokseksi? Tärkeää on, ettei kuumentunut tunnelma kotona pitkity. Olen jo etukäteen kiitollinen kaupungin ammattilaisille ja veronmaksajille. Pienille parasta.

KirjoittajaLeave a comment

Miksi Taide on tärkeää?

Miksi taide on tärkeää? -kysymys on minulle niin tärkeä, että varaan elämästäni nyt kokonaiset 10 minuuttia asian pohtimiseen. Tässä vaiheessa henkistä kehitystä olen: mitä tärkeämpi aihe, sen vähemmän siihen pystyn katsomaan. Tärkeät aiheet häikäisevät. No niin.

Taiteessa kaikki on mahdollista. Taide ei aseta rajoja. Taide on osa ihmisyyttä eikä ihmisyyttä voi kontrolloida – kukaan ei voi kontrolloida toisen ihmisen mieltä ja tunteita täysin. Taide on individualiteetin ilmaisua. Mitä defenssittömämpää se ilmaisu on, sitä universaalimmat ovat sen mahdollisuudet resonoida. Taiteen tekeminen on ihmisyyden ytimessä. Jokainen voi olla taiteilija, mutta kaikkien ei tarvitse olla, eivätkä kaikki halua olla. Tarvitaan muunkinlaista osaamista kuin ihmisyyden iänkaikkisuuden tarkastelua tai siitä ammentamista.Taiteilijan työ on juurtunutta asettumista itseen ja sitä kautta universaaliin.

Taiteilijan työ on tärkeää, koska taiteilija auttaa jokaista taiteen äärelle pysähtyvää havainnoimaan itseään ja suhdettaan maailmaan: omia arvojaan ja sitä minkälaista maailmaa haluaa olla luomassa. Taide auttaa jokaista olemaan luova. Meidän kaikkien tehtävä tässä maailmassa on olla luova omalla tavallamme. Olemme kaikki luojia. Ilman taidetta olisimme vankiloissa, kontrolloitavina, keskitysleireissä, lobotomiapöydillä. Elämä ilman taidetta olisi vain elämän esittämistä sielultaan kuolleiden sadistien ohjauksessa. Taiteen tekeminen ja taiteen äärelle pääseminen on ihmisoikeus, vapautta olla ihminen, elämän kunnioittamista, kiitollisuutta elämästä, elämän viljelyä tuleville polville. Taiteellinen työ linkittää menneen ja tulevaisuuden näkymät tähän hetkeen.

Taiteessa on toivo henkisestä kohtaamisesta ja ihmisten välisestä ymmärryksestä, paremmasta ymmärtämisestä ylipäätään, koska taide kommunikoi. Jos kommunikointiin reagoi defensiivisesti, ei voi ymmärtää, ymmärrys ei kasva. Jos kommunikointiin suhtautuu avoimesti, kasvua voi tapahtua. Taidetta tulee olemaan niin kauan kuin on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mikä on totta, kaunista tai hyvää. Maailma ilman taidetta olisi maailma ilman eläviä ihmisiä.