Pääsenköhän masennuslääkkeistä koskaan eroon?

Lääkäri suositteli Sertralin-lääkkeen aloittamista lähes intoa puhkuen. Kokeilin sitä ja se todellakin auttoi jaksamaan. Se toi tarvittavan ”kyllä tästä selvitään” tunteen. Pohdin tuossa vähän aikaa sitten, että nyt voisin kyllä lopettaa sen ja soitin samaiselle lääkärille asiasta. Hän kyseli ihmeissään, että vieläkö sitä käytät. Hän sanoi, että hän suosittelee sitä yleensä noin kahdeksi kuukaudeksi. Ajantajuni ei ole paras mahdollinen ja kyselin häneltä, että kuinkahan kauan olen lääkettä syönyt. 2 vuotta on vierähtänyt! Huomasin sen myös tästä blogista, johon kirjauduin pitkän tauon jälkeen :D. (Tän kirjoittaminenhan on hyödyllinen juttu elämänhallintaan, ooh!)

Aina vaan meinaa ottaa koteloon ja ahdistaa. Ei tunnu niin vahvalta, että kokisin, että voisin luopua lääkkeistä. Lääkärillä oli kyllä tärkeitä pointteja: Esim. Voit olla ottamatta lääkettä ja jos huomaat, että tarvitset sitä, ota sitä. Mitään järisyttävää ei tapahdu yhden tai kahden päivän aikana. Lääkettä voi ottaa epäsäännöllisesti ja aivot tykkääkin sellaisesta. Tämä lääkäri on vähän poikkeuksellinen tapaus näkemystensä kanssa, mutta mun mielestä hänen näkemyksissään on kyllä järkeä. Usein lääkkeistä puhutaan siihen sävyyn, että säännöllisyys olisi todella tärkeää; mutta mitä tapahtuu keholle, joka saa säännöllisesti jotain ainetta ulkopuolelta? Se ei työstä sitä ainetta itse.

Onneksi oon ottanut välillä ihan tosi pieniä määriä ja välillä lopettanut ihan kokonaan. Unettomien öiden jälkeen oon aseeton. Mun on pakko ottaa taas pieni määrä ketiapiinia (Ketipinor) ja vireyttä kohottavaa Sertraliinia. Elämäntilanne on taas sellainen, että tuntuu mahdottomalta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Stressaa: työnhaku, eksistenssi, kelpaanko kenellekään, onko minusta mitään hyötyä maailmassa, olenko tyhmempi kuin ennen, saanko muistisairauden kohta vai vasta hetken päästä, miksi en pidä parempaa huolta kehostani – kohta se lakkaa toimimasta, ikuinen rahapula, miten saan hoidettua lapsen harrastusmaksut ja asuntolainan, ostettua tarpeeksi terveellistä ruokaa, hallitus vituttaa, miksi jonkun mielestä on parempi rakentaa eriarvoistavaa yhteiskuntaa, kun voisi rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus olla hyödyksi voimiensa ja taitojensa mukaan.

Otan siis pienen palan lääkettä.

Masennuslääke Sertralin testissä

No tervepä, tervepä terve! Pitkästä aikaa dear diary. Escitalopram sai vuosi sitten hautautua kaapin pohjalle, koska ensimmäiset kokemukset oli niin hirveitä. Nyt tulin kuitenkin taas siihen pisteeseen elämässä, että oli pakko todeta, että ei shaatana, eihän tästä mitään tule, jos ei pääkoppa ala voida vähän paremmin. Nyt minulla on cocktail, joka on pari päivää toiminut ihan hyvin. Aamuisin 1/4 Sertralin 50 mg -tabusta ja iltaisin 1/2 Ketipinor 25 mg -tabusta. Sertralin piti hereillä pari yötä melkein kokonaan, mutta sitten aloin ottaa Ketipinoria iltaisin ja sain nukuttua.

Kuinkahan monella masennuslääkkeiden aloitus on hankalaa juuri sen vuoksi, että lääkäri ei ole määrännyt iltaan jotain väsyttävää?

Oon toiveikas tän Sertralin-hoidon suhteen. Nyt on oikeesti aika hankkiutua eroon masennuksesta, joka on vaivannut mua – voi luoja – yli parikymmentä vuotta. Ei oo tarkoitus, että loppuelämän näitä tabuja söisin. Mutta toivon, että saan energiaa siihen, että esim. jaksaisin liikkua vähän enemmän ja että iltaisin en vaan lösähtäis puolikuolleena sänkyyn, vaan voisin esim. tehdä joogaharjoituksen tai meditaation. Tai hitsi, vaikka kirjoittaa tuntemuksiani blogiin.

5-HTP – ensimmäiset kokemukset

Elämän kurjia kuoppia on ne ajat, kun ajatukset pyörii unen ympärillä. Nukuinko vai enkö nukkunut? Nukunko ensi yönä? Entä jos en nuku? Oon ottanut nyt kaksi Yhdysvaltalaisen Solgar-yhtiön 5-HTP-tabua. Ostin ne luontaistuotekaupasta, mutta kenties apteekeissakin on niitä myynnissä (?) Yllätyin nimittäin, että viime postauksessani mainitsemani Harmonian KSM66 löytyi lähiapteekin hyllystä.

Luontaistuotekaupan myyjä kertoi, että 5-HTP alkaa vaikuttaa noin neljän tunnin kuluttua nauttimisesta. Otin pillerin kuuden aikaan illalla, koska tavoitteeni oli mennä 22 aikaan nukkumaan. Rauhoitin muutenkin koko illan niin, että keskityin vain nukkumaanmenoon. Kävin suihkussa 19 aikaan ja puin heti sen jälkeen yöpaidan. Napsin myös aimoannoksen magnesiumia, jonka oon huomannut vaikuttavan uneen. 5-HTP vaikutti kehossani mielestäni selvästi jo 21 aikaan. Oloni oli levollinen, painava ja unelias. Nukahdin varmaan ennen kymmentä ja heräsin yhdeksältä. Olin nukkunut hyvin!

Olin nukkunut hyvin!

Seuraavana iltana yritin saada yhden tärkeän jutun hoidettua vielä lapsen mentyä nukkumaan yhdeksän jälkeen. Otin pillerin vasta 20 aikaan, mutta olin jo silloin hyvin väsynyt. Tuntui, että keho kertoi, että tee sama mikä eilen: keskity vain rentoutumiseen. Sen sijaan skarppasin kaikki voimani, että sain mieltä kaihertavan – vaikkakin innostavan – jutun tehtyä 23 mennessä. Kun olin saanut sen tehtyä, olin tavallaan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Samalla sätin itseäni, että enkö todellakaan keksinyt muuta aikaa asian hoitamiselle. Koska mun on vaikea olla myötätuntoinen itseäni kohtaan, varmaankin olisin sättinyt itseäni myös siitä, jos en olisi vieläkään hoitanut roikkumaan jäänyttä asiaa.

Yöllä kävin ylikierroksilla. Mielessä kummitteli myös seuraavan aamun viimeinen ajotunti ennen (toista) inssiä. Tunsin 5-HTP:n kuitenkin kehossani selvästi. Keho ihan huusi: lepää! Lopulta klo 3 aikaan uni tuli. Uskon, etä 5-HTP vaikutti tähän. Mieleni antoi periksi, kun keho veti kuopan pohjalle pimeään ja rauhaan. Noin neljän tunnin unet on ehdottomasti parempi kuin ei unia ollenkaan. Olen siis vaikuttunut 5-HTP-tuotteesta tässä vaiheessa.

Noin neljän tunnin unet on ehdottomasti parempi kuin ei unia ollenkaan. Olen siis vaikuttunut 5-HTP-tuotteesta tässä vaiheessa.

Uskon, että otin viime yön myötä myös tärkeän askelen itseni kuuntelussa. Uskon, että ymmärsin nyt ehkä ensimmäistä kertaa keholla, kuinka olennaista minulle on tehdä tilaa rentoutumiselle illalla ja hypätä väsymyksen ikkunan mukana unille. Ikkuna nimittäin sulkeutuu, kun skarppaa ja ohittaa kehon viestin.

Luontaistuotteista apua mielialaan?

Viime viikolla kokeilin ensimmäistä kertaa masennuslääke Escitalopramia. Aloitin pienimmällä mahdollisella annoksella eli 5 mg. Viime viikko oli ehkä elämäni hirvein. Ensimmäinen pilleri vaikutti uneen välittömästi kielteisesti, toinen ja kolmas saivat aikaan unettomat yöt. Lisäksi mieleen nousivat menneiden vuosien ja ehkä elämien kärsimys ja häpeä. Lääkkeet määränneelle lääkärillehän sanoin, että nukun nykyään ihan hyvin alakuloisesta mielialasta huolimatta. Se oli totta vielä reilu viikko sitten. Viime yönä en taas nukkunut, vaikka lopetin Escitalopramin kolmeen pilleriin. Luulen, että lääke laukaisi traumamuiston vaikeasta unettomuudesta, josta kärsin vuosia sitten.

Marssin tänään luontaistuotekauppaan. Ainoa ajatukseni oli, että mun täytyy saada jotain stressiä helpottavaa. Jotenkin unohdin sanoa sen myyjälle ja tiedustelin vain saatavuutta tuotteista, jotka on mulle jo tuttuja. Ties mitä ammattitaitoinen myyjä olisi mulle suositellut! Haluaisin lääkkeen/luontaistuotteen, joka laittaisi tajun kankaalle hetkeksi aikaa. Että saisin vain kokea hetkellisen rauhan. Ymmärrän huumeisiin sortuvia toisin sanoen…

Alun lievän hedarin ja ahdistuksen jälkeen oon ollut huomaavinani, että Harmonian KSM66 tasapainottaa oloa. Tuotteen vaikuttava aine on ashwagandha. Kuulostaa ikiaikaiselta ja viisaalta! Viimeisen pillerin nappasin tänä aamuna. Oon syönyt sitä vähän epäsäännöllisesti, enkä yleensä ohjeen mukaan aamuin illoin. Ajattelin, että nyt voisin alkaa syödä sitä säännöllisesti. Tuote oli juuri viikonloppuna myyty loppuun lähimmästä luontaistuotekaupasta, joten en valitettavasti saanut sitä nyt matkaani. Toimitus saattaa tulla jo tänä iltana, joten syöksyn paikalle heti, kun saan asiasta viestin. Oon mä sen verran vakuuttunut tuotteesta kuitenkin. (Yksi mielenkiintoinen huomio on, että mun tekee mieli laulaa ja mun lauluääni kuulostaa paremmalta, kun oon ottanut KSM66-tabun.)

Nappasin nyt hyllystä uuden tuttavuuden, josta joku kertoi muistaakseni Eating for Beauty (E4B) -nettikurssin Fb-ryhmässä: 5-HTP. Aika hämärä tuote taas! Jännittää, miten se mahtaa vaikuttaa, jos otan tänään yhden. Tokkuraisuus ei haittaisi, jos ei tarvitsisi olla skarppi, mutta mun pitäisi esimerkiksi ajaa autoa. Ihan varmaa kuitenkin on, että oon tokkurainen, jos en nuku ollenkaan. 5-HTP sisältää valerianaa ja tryptofaania, joiden pitäisi auttaa unen kanssa. Tryptofaani muodostuu jonkinlaisen neurologisen prosessin kautta serotoniiniksi, joten 5-HTP saattaisi ehkä maybe possibly vaikuttaa mielialaan. Kuulostaa mielestäni paremmalta, että serotoniinia tulee elimistöön lisää kuin että serotoniinin poistuminen elimistöstä estetään, niin kuin SSRI-lääkkeet tekevät. Kamalan Escitalopram-kokeilun jälkeen yllätyn kyllä positiivisesti, jos joku serotoniinia sörkkivä aine tekee kehossani jotain hyvää lyhyellä aikavälillä.

Escitalopramista luin muuten jostain, että joskus sen kanssa määrätään samaan aikaan nukahtamislääkkeet. Nukahtamis- ja unilääkkeitä olen myös aikanaan kokeillun ja ne saivat minut todella sekaisin – ilman, että kuitenkaan nukuin. Joten itse en lähde kokeilemaan tuota lääkekomboa. Escitalopram ja muut SSRI-lääkkeet toimivat varmaan monelle hankalan alun jälkeen. Jos on mahdollisuus olla ”poissa pelistä” ja keskittyä paranemiseensa, niin suosittelen kyllä kokeilemaan lääkettä kauemmin kuin kolme päivää. Minä menen nyt hetken näillä luontaistuotteilla eteenpäin.

Escitalopram jää nyt hyllylle

Oon takinkääntäjä. Eilen illalla kerroin kuinka en aio luovuttaa masennuslääke Escitalopramin kanssa (enkä muutenkaan). Takana on nyt toinen uneton yö. Yöllä musta tuntui kuin silmäluomeni olisi vedettu ylös pienillä ongenkoukuilla ja mut olisi asetettu makaamaan loisteputkien alle kapealle hoitopöydälle. Hirvittävä häpeä jostain pienestä mokasta moukaroi tajuntaani. Olo oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, juureva, rauhallinen… Vatsaa korvensi, korventaa edelleen, kuin olisin juonut lasinpesunestettä tai jotain muuta kammottavaa myrkkyä. Oksettaa. Ja tietenkin väsyttää aivan helvetisti.

Tosiaan tiedossa on, että aloitus masennuslääkkeiden kanssa on yleensä hankala. En pärjää kuitenkaan enää ilman unta. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, nukuin kyllä viime yönä neljän-viiden jälkeen, kun olin päättänyt, että mun ei tarvitse enää yrittää Escitalopramin kanssa. Muistan kuin helpotuksen aalto kävi kehossani ja nukahdin. Huoh.

Jostain sisältä kumpuaa seuraava suunnitelma: Tarvitsen radikaalia itsemyötätuntoa ja radikaalia rehellisyyttä. Mulla ei ole varaa mielistelyyn ja rajojeni rikkomiseen. Tarvitsen radikaalia rakkautta itseäni kohtaan. Tarvitsen jämäkkää itseni puolustajaa ja kannustajaa. Se puoli on minussa. Luojan kiitos mulla on nyt mielessä asioita, jotka on mulle tärkeitä ja jotka innostaa mua. Saan keskittyä niihin. Saan innostua.

En tosiaankaan poissulje masennuslääkityksen aloittamista uudestaan. Uskon kuitenkin, että lääkkeen pitää olla minulle joku muu. Unettomuuden mörkö on liian pelottava. Tuttavan lääkärituttava suositteli myös Sertralinia. Luin siitä ja siinä yksi yleisimmistä haittavaikutuksista on unettomuus. Huoh. Mulla on vahva tunne siitä, että mä hyötyisin RAUHOITTAVASTA lääkkeestä ennemmin kuin aktivoivasta. Mun pää on liian aktiivinen muutenkin. Ehkä luontaistuotemaailmassa olisi mulle jotain hyviä droppeja…?

Masennuslääke Escitalopramin aloitus

Olen nyt ottanut kolme Escitalopram-tablettia (5 mg) masennukseen. Lääkäri oli määräämässä 10 mg -tabletteja, mutta vaihtoi sen kysyessäni, onko se pienin kerta-annoskoko. Lääke odotteli noin viikon lokerikossa, koska minusta tuntui, että en ehkä sittenkään tarvitse masennuslääkitystä. Kun lapseni sai nuhan ja joutui olemaan pois päivähoidosta, sain jonkinalaisen hermoromahduksen. Ajattelin, että joskus elämässä saattaa tapahtua suurempiakin vastoinkäymisiä, ja resilienssini ei vaikuta olevan kovin hyvä. Otin ensimmäisen pillerin.

Pillerin nielaistuani oloni helpotti heti. Tunsin, että otan vastuun elämästäni ja alan hoitaa mielenterveyttäni myös lääketieteen keinoja käyttäen. Mun ei tarvitse niin helvetisti tsempata, voin saada apua sairauteeni, voin auttaa kehoani ja aivojani. Arjen ei tarvitse olla taistelua. Nyt masennuslääkkeen aloittaessa se kyllä tuntuu taas taistelulta.

Ensimmäisen lääkkeen otin iltapäivällä. Heräsin yöllä lyhyesti ja oloni oli kummallisen virkeä, olin nähnyt vähän levottomia unia. Toisen pillerin otin illalla. Nukuin erittäin huonosti, ehkä tunnin ennen puoltayötä, toisen aamuyöllä ja hiukan aamukuuden jälkeen. Kolmannen pillerin otin tänään aamupäivällä. Olo nyt illalla on huono tietysti kurjan yön jäljiltä, mutta luulen, että osaan erottaa myös lääkeaineen vaikutukset.

Voin pahoin, yksinkertaisesti. Oksettaa, mutta tiedän että oksennusta ei ole tulossa. Onneksi päätä ei särje ainakaan juuri nyt.Samanlainen olo voisi olla hirvittävän ryyppäämisen jälkeen, kun on oksentanut kaksi päivää ja jäljelle jää epämääräinen etova olo. Häpeä ja syyllisyys puskevat pintaan. Tulin myöhässä yhteen tapaamiseen ja mun on vaikeaa antaa sitä itselleni anteeksi, hävettää niin hirveästi. Makoilin lapseni huoneessa, kun olin silitellyt hänet uneen. Sydämeni löi niin hitaasti, että tuntui, että se voisi pysähtyä. Huomasin haaveilevani siitä, että se pysähtyisi. Että nukahtaisin ja peli olisi pelattu. (Note to self: miksi viittaan elämään pelinä?)

Joskus kuulin jotain sellaista, että eivät itsemurhaa suunnittelevat halua kuolla. He vain haluavat, että kärsimys loppuu. Minusta se kuulostaa uskottavalta. Minäkin hetken siinä hitaasti hengitellessäni ajattelin jotenkin niin, että eiköhän tämä säätäminen nyt riittäisi. Voisin nukkua pois ja se olisi ihanaa. Annetaan muille mahdollisuus ja annetaan mun sielulle mahdollisuus tulla takaisin ja kokeilla uudestaan. Toki tiedän, että läheiseni jäisivät kaipaamaan juuri minua, eikä sielun mahdollinen liikkuminen toiseen muotoon juuri lohduttaisi.

En aio luovuttaa. Tiedän (pakkausselosteesta yms.), että ensimmäiset pari viikkoa masennuslääkkeen kanssa voivat olla vaikeita. On erikoista, kun ei voi luottaa kehoonsa tässä asiassa. Itsesuojeluvaisto kehottaa lopettamaan lääkkeet välittömästi. Toinen ääni pään sisällä sanoo: hengitä, anna aikaa. Luotan jälkimmäiseen toistaiseksi.

Olen masentunut, tarvitsen lääkkeitä

Vihdoin on aika myöntää, että kärsin masennuksesta. Taas. Tämä kerta on erilainen. Tällä kertaa tajuan syvällisemmin, että masennus on ollut toistuva osa elämääni teini-ikäisestä lähtien. Vähän niin kuin minulla olisi ollut diabetes ja nyt vasta alkaisin hahmottaa, että sitä pitää hoitaa säännöllisesti. Kello on 8, joten soitan terveyskeskukseen ja sanon, että tarvitsen masennuslääkkeet. Noin, soittopyyntö jätetty.

Kuinka tärkeää onkaan huomata, että tarvitsee apua. Pidän mahdollisena sitä, että kehossani serotoniiniaineenvaihdunta on häiriintynyt jotenkin, ehkä se on geeneissäni. Olisi aivan mahtavaa saada se kuntoon ruokavaliolla, liikunnalla, meditoimalla, metsäkävelyillä, kiitollisuudella, ystävien kanssa, fyysisellä läheisyydellä, positiivisuudella, päiväkirjalla, elämäntaito-oppailla, blogeilla, vertaisryhmillä…

Mutta kun juuri nyt tilanne on se, että melkein mikä tahansa askare saa minut rättiväsyneeksi, pää on täynnä asioita, mitä pitäisi tehdä, enkä jaksa tarttua mihinkään. Kun lapseni kiukuttelee, tunnen että henkeni salpautuu ja sydän ei jaksa lyödä. Todella vajoan johonkin tilaan, josta käsin en pysty reagoimaan. Jos minua olisi lyöty lapsena, luulen että tuollaisissa tilanteissa olisin itse väkivaltainen. Off-mode on parempi, mutta ei myöskään vastaa arvojani.

Lapseni on paras mittari kertomaan, kuinka voin ja onko elämässä tehtävä muutoksia. Jos minusta tuntuu, etten pysty kuuntelemaan tai rauhoittamaan häntä, tiedän että elämässä on tehtävä muutoksia. Radikaaleja muutoksia mahdollisesti. Lääkitys sairauteen ei lienee radikaali ratkaisu kenellekään muulle kuin minulle.

Ennen lasta olisin porskuttanut eteenpäin näillä energioilla. Olen tuntenut näin ennenkin, ollut paljon syvemmälläkin suossa. Mutta valitettavan pitkään elämässäni olen varmaan ajatellut jotenkin niin, että tunnen masennusta, koska olen tehnyt vääriä valintoja ja nyt minun tulee kärsiä seurauksista, että oppisin. Ruoska on viuhunut. En ehkä myöskään ole todella tiennyt, mitä on olla onnellinen ja läsnä hetkessä. En ole voinut kaivata onnellista olotilaa, en ole huomannut, etten voi hyvin. Huomasin kuormituksen vasta, kun en saanut nukuttua yökausiin tai sain kovia päänsärkyjä tai muita kipuja.

Olen hiljalleen alkanut rakastaa itseäni ja elämää. Rakkaudesta itseäni, lastani ja elämää kohtaan, alan hoitaa toistuvaa masennusta kuin mitä tahansa sairautta. En tiedä, kuinka kauan lääkitystä tarvitaan, en anna sille aikarajaa.

Miksi menin Autokouluun?

Oon autokoulussa. Inssi on kahden viikon päästä. Olen yli 30-vuotias. Mietin TÄNÄÄN, että miksi hitossa menin autokouluun.

Varmasti valitsen jonkun toisen kulkuvälineen, jos se on mahdollista, enkä toistaiseksi ole elämässäni ollut tilanteessa, jossa jokin toinen kulkuväline ei olisi mahdollinen, tai ettei joku toinen voisi ajaa. Autokouluun liittyy niin paljon tunteita, että se saattaa olla yksi niistä harvoista asioista, joita en edes uskalla tunnetasolla tutkia. Yritänpä kuitenkin.

Aika monelle kaverille ajokortti on kallis pala muovia omalla söpöllä nuoruuden kuvalla: inssin jälkeen ei ole tullut ajettua ja kynnys kasvaa joka kuukausi. Minäkään en pidä autoilusta, en ole kiinnostunut autoista. Pelkään ajamista ja toisia ajajia. En voi olla ajattelematta, että perusteeni kortin hankkimiselle ovat olleet huonot, eli lähtöisin ulkoisista paineista.

Mulla on kolme vanhempaa sisarusta, jotka isäni on opettanut ajamaan 18-vuotiaina. Minua hän ei opettanut eikä ole tarjoutunut maksamaan autokoulua. Se ei ole reilua. Koen että mulle oli lapsuudenperheessä varattu ahdas yksiulotteinen rooli, jonka määrittävä adjektiivi voisi olla kiltti tai harmiton. Minusta kasvoi ihminen, joka aisti muiden tunteita ja tarpeita ja liikkui sinne, missä koki olevansa harmiton tai avuksi. Toimijuuteni on ollut kateissa. En ole nähnyt itseäni ratissa konkreettisesti enkä vertauskuvallisesti. Autoiluun liittyviä mielipiteitäni on myös joskus mitätöity ylimielisellä naurahtelulla: ”eihän sulla ole edes korttia”. Ikään kuin ei ihan olisi oikeutta ajatella ilman ajokorttia.

Ajokortti-idea syntyi varmasti jonkinlaisesta tarpeesta näyttää keskaria peloilleni, vittuilulle, vanhemmilleni ja kaikille, jotka epäilevät kykyäni päättää (elämäni) suunnan. Nyt tajuntaan on hiipinyt inhottava ajatus, että parempi tapa näyttää keskaria olisikin ollut elää ajokortittomana, panostaa pyörään ja asua palveluiden äärellä.

…parempi tapa näyttää keskaria olisikin ollut elää ajokortittomana, panostaa pyörään ja asua palveluiden äärellä.

Nyt on liian myöhäistä lopettaa autokoulu ja pyytää rahat takas. Rahat on mennyt jo (1600 euroa tällä hetkellä) ja inssiaika on varattu. En pääse inssiä läpi, jos en nöyrry opiskelemaan liikennesääntöjä. Opiskelu on vaikeaa, koska EI KIINNOSTA. Pahimmassa tapauksesssa olen pian loopissa, jossa autokoulu kestää vielä vaikkapa vuoden, horror! Läpäisin teoriakokeen, mutta asiat tipahtivat pois päästäni kuin edellisyönä päntätty sanakoealue luokkahuoneen oven sulkeuduttua. Tänään autokoulussa oli todella lähellä, etten ajanut kovaa vauhtia toisen auton kylkeen. Ne liikennesäännöt on opeteltava, by heart.

Mulla on kaksi vaihtoehtoa: 1. Voin myöntää, että tein kalliin virhearvion – ajattelin, että tämä on mulle tärkeää, mutta ei ole. Voin rämpiä autokoulun läpi ja unohtaa ajanjakson elämästäni mahdollisimman nopeasti ja totaalisesti. Olen ennenkin toiminut sydäntäni vastaan, hylännyt itseni ja palautunut traumasta pikku hiljaa. 2. Voin pyrkiä löytämään varmuuden siitä, että teen tämän itseäni varten.

Olen keksinyt monta jaloa syytä ajaa ajokortti:

1. On kohtuullista, että myös minä vien ja haen lastani päiväkodista, kun tähän asti yksin mieheni on tehnyt sen, mikä on vähän noloa. Mutta tän perusteen syvä ydin murenee siinä, että oli typerää ylipäätään muuttaa tänne pöpelikköön.
2. Voin hoitaa kotimme asioita paremmin, ostaa isoja huonekasveja ja kuskata kirppiskamoja. Tähänkin kaikkeen pystyin, kun asuimme elämäntyyliimme sopivassa järkevässä paikassa.
3. Voin mennä tervehtimään sairasta tätiäni, kun minulla on auto ja ajokortti. No totta. On kuitenkin vähän surullista huomata, että tädin näkeminen ei sittenkään ole niin innostavaa, että se riittäisi motivaatioksi tähän kaikkeen.
4. Voin hakea työtä, jossa vaatimuksena on ajokortti. Mikään minua kiinnostava työ ei kuitenkaan (yllätyys) ole ollut tällainen.

Autoilu ei vaan näyttäydy mulle käytännöllisenä ja neutraalina asiana. Eikä sen tarvitse mulle sitä olla.

Googlasin “vihaan autolla ajamista”.

Googlasin “vihaan autolla ajamista”. Huomasin, että en ole yksin. Esim.
“Se ihmetyttää, että miten vähällä osaamisella laitetaan liikenteen sekaan keräämään vähän lisää pelkoa siihen ajamiseen.”
“Mä menin autokouluun ihan vain siksi, etten enää jaksanut 1,5 vuotta kestänyttä vittuilua ja kuittailua siitä, etten ole autokoulussa tai halua mennä. Jopa äitini kaverit näkivät asiakseen haukkua minua asiasta.”
“Minä näen päivittäin pikkuteillä ja Helsingin keskustassa epätavallisella tyylillä liikkuvia autokoulun autoja, joiden kuski tuijottaa lasittuneesti suoraan eteenpäin, kun ei uskalla liikutella edes silmiään.”

Skrollailin samaistuttavia kokemuksia ja oloni keveni. Pelkohan sieltä ajovihan taustalta usein löytyy. Eikä ajo-opettaja välttämättä – ehkä ns. rohkaisun nimissä – oikein validoi pelkoa. Autoilun haastavuutta mitätöidään ”rennosti vaan” -lausahduksilla. Ekalla ajotunnilla jouduin starttaamaan ylämäkeen ja ajamaan pientä kehää teollisuusalueella, jossa piti jatkuvasti pysähtyä valoihin ja jossa tuli vastaan isoja rekkoja. Perse edellä puuhun -taktiikka ei ihan toimi kohdallani. Autoilu vaatii paljon opiskelua ja keskittymistä. Se ei ole rentoa. Se on hengenvaarallista ja kallista. Minun on itse käännettävä katse pelkoon ja otettava se vakavasti.

Jännitin jo autokoulun ensimmäistä teoriatuntia (joka oli etänä!) niin, että en pystynyt ajattelemaan muuta kuin KUOLEEEEEN – kirjoitin sen muistiinpanoihini. Siitä oli hyvä lähteä.

…hyvällä kuskilla on riittävät tunnesäätelytaidot…

Autokoulun teoriaopettaja oli kuitenkin skarppi ja psykologisesti virittynyt. Hän kertoili, että hyvällä kuskilla on riittävät tunnesäätelytaidot liikenteessä. Itseään loistavana kuskina pitävä saattaa tarttua auton rattiin aggressiivisen turhautumisen tilassa ja nähdä autoilun oivallisena keinona ”päästellä höyryjä”. Todennäköisesti tällainen tyyppi on se, joka ottaa ne turhat riskit.

Vaikka itse olenkin vielä toistaiseksi pelokas autoilija, sentään jotenkin tiedostan tunteeni ja tarpeeni rauhoittua ennen ajoa. Opin myös säännöt ja käytännöt, kun opettelen. Niin on käynyt aina ennenkin. Minähän olen kiinnostunut itseni kehittämisestä. Nyt ollaan todellakin sen äärellä! Autoilu on peli, jossa on tietyt säännöt ja jokainen liikkuu pelilaudalla parhaan kykynsä mukaan. Kaikki haluavat päästä maaliin. Kaikki voivat voittaa, kun pelataan yhteisesti sovitun mukaan ja seurataan tilannetta. Autoilu on keskittymis-, vuorovaikutus- ja tunnesäätelyharjoitus. Ajosuorituksen jälkeen voin kiittää itseäni läsnäolosta yhteisen haasteen edessä.

Tämän hivenen pakotetun itsekehityspuheen lisäksi keksin yhden syvää mielihyvää tuovan asian autoilusta: voin ajaa lomailemaan hornan tuuttiin yksin.

Ihan varmaa on, että jos haluan oikeasti hyötyä ajokortista ja löytää jonkinlaisen ilon ajamiseen, mun pitää inssin jälkeen ajaa ja jatkaa harjoittelua. Silloinkin pidän kirkkaana mielessä: kun tämä sujuu, voin ajaa autolla lomailemaan hornan tuuttiin yksin. Riittääkö tämä sit? Riittäköön.