KirjoittajaLeave a comment

Taidan alkaa yrittäjäksi

Uhka vai mahdollisuus? Just nyt tuntuu, että itsestäänselvyys. Voihan sitä tehdä palkkatyötäkin, vaikka olisi myös oma yritys. Mitähän pitää tehdä ensiksi?

Listaan pelkojani:

– Pitäis olla koko ajan somessa.
– Myyn työtäni liian halvalla tai kalliilla.
– En saa mitään aikaiseksi, vaan tyydyn haaveiluun.
– Otan järjettömän lainan.
– Kusen jossain kirjanpitoasiassa ja saan hillittömän sakon.

Tämä innostaa:

– Voisin yrittäjänä myydä kaikkea, mitä osaan.
– Ei tarttis raahautua aina johonkin pölyiseen toimistoon, jossa on samat naamat.

Eilen pyörin kaupungilla sellaisissa paikoissa, joissa olin ollut paljon muutama vuosi aikaisemmin. Näin siellä samoja ihmisiä, joita olin silloin nähnyt lähes päivittäin. Mietin vuosien aikana kokemiani mullistuksia ja identiteetin etsintääni. Ja siellä ne ihmiset olivat olleet koko ajan tekemässä sitä samaa työtä. Kyse on opiskelijaruokaloista ja niiden työntekijöistä. He näyttivät samoilta ja tekivät työtä reippaasti kuin aina. Enhän minä tiedä, mitä kaikkea he olivat kokeneet, mutta kohtaamiset sykähdyttivät. Entäs jos minä olisinkin ollut samassa työssä 5 vuotta sen sijaan, että olisin:

  • valmistunut yliopistosta
  • konseptoinut mediatuotteen, nähnyt sen nousun ja (ihmissuhteisiin kytkeytyvän) tuhon
  • tehnyt näytelmäkäsikirjoituksen
  • näytellyt ja esiintynyt improryhmässä
  • opetellut graafista suunnittelua
  • käynyt WP-kurssin
  • käynyt digijärkkärikurssin
  • opiskellut hevisti kaikkii digiasioita
  • näytellyt tv-mainoksissa ja tehnyt äänimainoksen
  • työskennellyt noin 8 eri määräaikaisessa työssä
  • jne.

Lopputuloksena riittämättömyyttä ja sekamelskaa, hyvää työkokemusta, mutta ei uskoa itseen. SILTI. On päivänselvää, että itselleni on ollut sopivampaa tehdä noita asioita kuin hakeutua työhön, jossa olisin voinut olla viisi vuotta.

Uskon, luulen, toivon tai suhtaudun varovaisen toiveikkaasti siihen, että yrittäjyys olisi mulle mielenterveysteko. Se voisi palauttaa maantasalle liian suurista kuvitelmista ja toisaalta auttaa tekemään osaamistani näkyväksi. Mulla on ollut pidempään sellainen olo, että mun täytyisi jotenkin ”ownata” oma osaamiseni. Tajuta paremmin, mitä osaan. Tehdä sitä, mitä osaa. Tehdä näkyväksi itseäni tässä maailmassa. Toteuttaa itseäni. Heh, ei tää kauhean freesi ajatus taida olla. Toteuttaa itseään on kyllä hauskasti sanottu. Siitähän tässä on kyse. Yrittäjänä mahdollisuuteni on tehdä yksityisestä (abstraktista) jotain jaettavaa (konkreettista).

KirjoittajaLeave a comment

Pääsenköhän masennuslääkkeistä koskaan eroon?

Lääkäri suositteli Sertralin-lääkkeen aloittamista lähes intoa puhkuen. Kokeilin sitä ja se todellakin auttoi jaksamaan. Se toi tarvittavan ”kyllä tästä selvitään” tunteen. Pohdin tuossa vähän aikaa sitten, että nyt voisin kyllä lopettaa sen ja soitin samaiselle lääkärille asiasta. Hän kyseli ihmeissään, että vieläkö sitä käytät. Hän sanoi, että hän suosittelee sitä yleensä noin kahdeksi kuukaudeksi. Ajantajuni ei ole paras mahdollinen ja kyselin häneltä, että kuinkahan kauan olen lääkettä syönyt. 2 vuotta on vierähtänyt! Huomasin sen myös tästä blogista, johon kirjauduin pitkän tauon jälkeen :D. (Tän kirjoittaminenhan on hyödyllinen juttu elämänhallintaan, ooh!)

Aina vaan meinaa ottaa koteloon ja ahdistaa. Ei tunnu niin vahvalta, että kokisin, että voisin luopua lääkkeistä. Lääkärillä oli kyllä tärkeitä pointteja: Esim. Voit olla ottamatta lääkettä ja jos huomaat, että tarvitset sitä, ota sitä. Mitään järisyttävää ei tapahdu yhden tai kahden päivän aikana. Lääkettä voi ottaa epäsäännöllisesti ja aivot tykkääkin sellaisesta. Tämä lääkäri on vähän poikkeuksellinen tapaus näkemystensä kanssa, mutta mun mielestä hänen näkemyksissään on kyllä järkeä. Usein lääkkeistä puhutaan siihen sävyyn, että säännöllisyys olisi todella tärkeää; mutta mitä tapahtuu keholle, joka saa säännöllisesti jotain ainetta ulkopuolelta? Se ei työstä sitä ainetta itse.

Onneksi oon ottanut välillä ihan tosi pieniä määriä ja välillä lopettanut ihan kokonaan. Unettomien öiden jälkeen oon aseeton. Mun on pakko ottaa taas pieni määrä ketiapiinia (Ketipinor) ja vireyttä kohottavaa Sertraliinia. Elämäntilanne on taas sellainen, että tuntuu mahdottomalta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Stressaa: työnhaku, eksistenssi, kelpaanko kenellekään, onko minusta mitään hyötyä maailmassa, olenko tyhmempi kuin ennen, saanko muistisairauden kohta vai vasta hetken päästä, miksi en pidä parempaa huolta kehostani – kohta se lakkaa toimimasta, ikuinen rahapula, miten saan hoidettua lapsen harrastusmaksut ja asuntolainan, ostettua tarpeeksi terveellistä ruokaa, hallitus vituttaa, miksi jonkun mielestä on parempi rakentaa eriarvoistavaa yhteiskuntaa, kun voisi rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus olla hyödyksi voimiensa ja taitojensa mukaan.

Otan siis pienen palan lääkettä.