Lapseni on maailman ihanin pieni valopää, jolla on uskomattomat jutut. Tänään tuli se päivä, kun soitin lapsiperheiden sosiaalineuvontaan (Helsingissä puh. 09 3101 5454) ja kerroin, että minulla menee lapseni kanssa hermo ja tarvitsen apua. Ihan ekana laitoin viestin Helsingin neuvolan chatiin, joka on käytössä ma-pe 10–12. Ihana matalan kynnyksen palvelu kysyä kaikenlaista! Sieltä jakoivat tuon puhelinnumeron. Toki sen olisi voinut kaivaa jostain itsekin, mutta kylläpä se oli ihanaa, kun ne vain ruudulla tarjoiltiin: soita tänne. Soitin. Oikein lempeä ihminen oli langan toisessa päässä ja kuunteli murheeni. Hän suositteli soittamaan neuvolaan ja toivoi, että saamme sitä kautta ajan neuvolapsykologille. Hän piti tärkeänä, että lapsemme pääsisi testeihin, joissa tarkastellaan ADHD:n mahdollisuutta. Kyllä. Kerrankin näin päin, että joku ammattilainen oikein itse ehdottaa, että tapaus pitää tutkia huolellisesti. ADHD on käynyt mullakin muutaman kerran mielessä, mutta aina oon ajatuksen haudannut jonnekin. Miksi? Eihän siinä häviä mitään, että asia tutkitaan. Selvää on ainakin se, että jotain työkalujua tähän arkeen tarvitaan, joita mulle ei juuri nyt ole käytössä.
Toinen oljenkorsi, minkä sosiaalineuvonta tarjosi oli sosiaaliohjaajan palvelut. Sosiaaliohjaaja soittelee lähipäivinä, kartoittaa meidän tilannetta ja tulee varmaan ihan kotiinkin käymään. Yhdessä pohditaan sitten, miten arjesta saadaan sujuvampaa. Tervetuloa vaan! Huh. Vähän helpottaa, kun on saanut ulkopuoliselle purettua tuntemuksia. Neuvolaan pitäisi muistaa soitaa sitten ma-pe 8–12 välisenä aikana. Toivottavasti saadaan lapsi myös psykologin juttusille. Toivon hänelle tietysti kaikkea parasta ja hän ansaitsee parempaa kuin päivittäin hermostuvan mutsin.
Toki tässä on pariterapia ja puolisoni yksilöterapiahakemuskin vetämässä. Heh. Omaa pääkoppaani olen tutkinut jo kolme vuotta terapiassa ja epäilemättä työstettävää on minulla henkilökohtaisestikin yhä. Jännä nähdä, miten tämä vyyhti purkautuu. Mikä osoittautuu lopulta olennaiseksi muutokseksi? Tärkeää on, ettei kuumentunut tunnelma kotona pitkity. Olen jo etukäteen kiitollinen kaupungin ammattilaisille ja veronmaksajille. Pienille parasta.
Miksi taide on tärkeää? -kysymys on minulle niin tärkeä, että varaan elämästäni nyt kokonaiset 10 minuuttia asian pohtimiseen. Tässä vaiheessa henkistä kehitystä olen: mitä tärkeämpi aihe, sen vähemmän siihen pystyn katsomaan. Tärkeät aiheet häikäisevät. No niin.
Taiteessa kaikki on mahdollista. Taide ei aseta rajoja. Taide on osa ihmisyyttä eikä ihmisyyttä voi kontrolloida – kukaan ei voi kontrolloida toisen ihmisen mieltä ja tunteita täysin. Taide on individualiteetin ilmaisua. Mitä defenssittömämpää se ilmaisu on, sitä universaalimmat ovat sen mahdollisuudet resonoida. Taiteen tekeminen on ihmisyyden ytimessä. Jokainen voi olla taiteilija, mutta kaikkien ei tarvitse olla, eivätkä kaikki halua olla. Tarvitaan muunkinlaista osaamista kuin ihmisyyden iänkaikkisuuden tarkastelua tai siitä ammentamista.Taiteilijan työ on juurtunutta asettumista itseen ja sitä kautta universaaliin.
Taiteilijan työ on tärkeää, koska taiteilija auttaa jokaista taiteen äärelle pysähtyvää havainnoimaan itseään ja suhdettaan maailmaan: omia arvojaan ja sitä minkälaista maailmaa haluaa olla luomassa. Taide auttaa jokaista olemaan luova. Meidän kaikkien tehtävä tässä maailmassa on olla luova omalla tavallamme. Olemme kaikki luojia. Ilman taidetta olisimme vankiloissa, kontrolloitavina, keskitysleireissä, lobotomiapöydillä. Elämä ilman taidetta olisi vain elämän esittämistä sielultaan kuolleiden sadistien ohjauksessa. Taiteen tekeminen ja taiteen äärelle pääseminen on ihmisoikeus, vapautta olla ihminen, elämän kunnioittamista, kiitollisuutta elämästä, elämän viljelyä tuleville polville. Taiteellinen työ linkittää menneen ja tulevaisuuden näkymät tähän hetkeen.
Taiteessa on toivo henkisestä kohtaamisesta ja ihmisten välisestä ymmärryksestä, paremmasta ymmärtämisestä ylipäätään, koska taide kommunikoi. Jos kommunikointiin reagoi defensiivisesti, ei voi ymmärtää, ymmärrys ei kasva. Jos kommunikointiin suhtautuu avoimesti, kasvua voi tapahtua. Taidetta tulee olemaan niin kauan kuin on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mikä on totta, kaunista tai hyvää. Maailma ilman taidetta olisi maailma ilman eläviä ihmisiä.
Moni maalaisjärki-ihminen varmasti luottaa omaan hajuaistiinsa ja viimeistään makuaistiin siinä, voiko esimerkiksi jogurttia syödä vielä, kun avauspäivämäärästä ei ole muistikuvia. Minä en. Ehkä koska en ole koskaan asunut maalla. Jos purkissa lukee, että säilyy jääkaapissa neljä päivää, minulle on tärkeää, että toteutan kuuliaisesti tätä asiantuntijanäkemystä.
Oma nerokas ratkaisuni on kirjoittaa tuotteeseen aina tussilla avauspäivämäärä.
Kuulostaa helpolta, mutta ei! Eipä olekaan. Pitää olla sopiva vedenpitävä tussi kädenulottuvilla. Oma luottokynäni on Identipen, joka tarttuu hienosti moniin liukkaisiin pintoihin. Ai että, elämänlaatu paranee, kun ei tarvitse käydä sitä voikohan tän vielä syödä -ajatusprosessia läpi.
Oon autokoulussa. Inssi on kahden viikon päästä. Olen yli 30-vuotias. Mietin TÄNÄÄN, että miksi hitossa menin autokouluun.
Varmasti valitsen jonkun toisen kulkuvälineen, jos se on mahdollista, enkä toistaiseksi ole elämässäni ollut tilanteessa, jossa jokin toinen kulkuväline ei olisi mahdollinen, tai ettei joku toinen voisi ajaa. Autokouluun liittyy niin paljon tunteita, että se saattaa olla yksi niistä harvoista asioista, joita en edes uskalla tunnetasolla tutkia. Yritänpä kuitenkin.
Aika monelle kaverille ajokortti on kallis pala muovia omalla söpöllä nuoruuden kuvalla: inssin jälkeen ei ole tullut ajettua ja kynnys kasvaa joka kuukausi. Minäkään en pidä autoilusta, en ole kiinnostunut autoista. Pelkään ajamista ja toisia ajajia. En voi olla ajattelematta, että perusteeni kortin hankkimiselle ovat olleet huonot, eli lähtöisin ulkoisista paineista.
Mulla on kolme vanhempaa sisarusta, jotka isäni on opettanut ajamaan 18-vuotiaina. Minua hän ei opettanut eikä ole tarjoutunut maksamaan autokoulua. Se ei ole reilua. Koen että mulle oli lapsuudenperheessä varattu ahdas yksiulotteinen rooli, jonka määrittävä adjektiivi voisi olla kiltti tai harmiton. Minusta kasvoi ihminen, joka aisti muiden tunteita ja tarpeita ja liikkui sinne, missä koki olevansa harmiton tai avuksi. Toimijuuteni on ollut kateissa. En ole nähnyt itseäni ratissa konkreettisesti enkä vertauskuvallisesti. Autoiluun liittyviä mielipiteitäni on myös joskus mitätöity ylimielisellä naurahtelulla: ”eihän sulla ole edes korttia”. Ikään kuin ei ihan olisi oikeutta ajatella ilman ajokorttia.
Ajokortti-idea syntyi varmasti jonkinlaisesta tarpeesta näyttää keskaria peloilleni, vittuilulle, vanhemmilleni ja kaikille, jotka epäilevät kykyäni päättää (elämäni) suunnan. Nyt tajuntaan on hiipinyt inhottava ajatus, että parempi tapa näyttää keskaria olisikin ollut elää ajokortittomana, panostaa pyörään ja asua palveluiden äärellä.
…parempi tapa näyttää keskaria olisikin ollut elää ajokortittomana, panostaa pyörään ja asua palveluiden äärellä.
Nyt on liian myöhäistä lopettaa autokoulu ja pyytää rahat takas. Rahat on mennyt jo (1600 euroa tällä hetkellä) ja inssiaika on varattu. En pääse inssiä läpi, jos en nöyrry opiskelemaan liikennesääntöjä. Opiskelu on vaikeaa, koska EI KIINNOSTA. Pahimmassa tapauksesssa olen pian loopissa, jossa autokoulu kestää vielä vaikkapa vuoden, horror! Läpäisin teoriakokeen, mutta asiat tipahtivat pois päästäni kuin edellisyönä päntätty sanakoealue luokkahuoneen oven sulkeuduttua. Tänään autokoulussa oli todella lähellä, etten ajanut kovaa vauhtia toisen auton kylkeen. Ne liikennesäännöt on opeteltava, by heart.
Mulla on kaksi vaihtoehtoa: 1. Voin myöntää, että tein kalliin virhearvion – ajattelin, että tämä on mulle tärkeää, mutta ei ole. Voin rämpiä autokoulun läpi ja unohtaa ajanjakson elämästäni mahdollisimman nopeasti ja totaalisesti. Olen ennenkin toiminut sydäntäni vastaan, hylännyt itseni ja palautunut traumasta pikku hiljaa. 2. Voin pyrkiä löytämään varmuuden siitä, että teen tämän itseäni varten.
Olen keksinyt monta jaloa syytä ajaa ajokortti:
1. On kohtuullista, että myös minä vien ja haen lastani päiväkodista, kun tähän asti yksin mieheni on tehnyt sen, mikä on vähän noloa. Mutta tän perusteen syvä ydin murenee siinä, että oli typerää ylipäätään muuttaa tänne pöpelikköön. 2. Voin hoitaa kotimme asioita paremmin, ostaa isoja huonekasveja ja kuskata kirppiskamoja. Tähänkin kaikkeen pystyin, kun asuimme elämäntyyliimme sopivassa järkevässä paikassa. 3. Voin mennä tervehtimään sairasta tätiäni, kun minulla on auto ja ajokortti. No totta. On kuitenkin vähän surullista huomata, että tädin näkeminen ei sittenkään ole niin innostavaa, että se riittäisi motivaatioksi tähän kaikkeen. 4. Voin hakea työtä, jossa vaatimuksena on ajokortti. Mikään minua kiinnostava työ ei kuitenkaan (yllätyys) ole ollut tällainen.
Autoilu ei vaan näyttäydy mulle käytännöllisenä ja neutraalina asiana. Eikä sen tarvitse mulle sitä olla.
Googlasin “vihaan autolla ajamista”.
Googlasin “vihaan autolla ajamista”. Huomasin, että en ole yksin. Esim. “Se ihmetyttää, että miten vähällä osaamisella laitetaan liikenteen sekaan keräämään vähän lisää pelkoa siihen ajamiseen.” “Mä menin autokouluun ihan vain siksi, etten enää jaksanut 1,5 vuotta kestänyttä vittuilua ja kuittailua siitä, etten ole autokoulussa tai halua mennä. Jopa äitini kaverit näkivät asiakseen haukkua minua asiasta.” “Minä näen päivittäin pikkuteillä ja Helsingin keskustassa epätavallisella tyylillä liikkuvia autokoulun autoja, joiden kuski tuijottaa lasittuneesti suoraan eteenpäin, kun ei uskalla liikutella edes silmiään.”
Skrollailin samaistuttavia kokemuksia ja oloni keveni. Pelkohan sieltä ajovihan taustalta usein löytyy. Eikä ajo-opettaja välttämättä – ehkä ns. rohkaisun nimissä – oikein validoi pelkoa. Autoilun haastavuutta mitätöidään ”rennosti vaan” -lausahduksilla. Ekalla ajotunnilla jouduin starttaamaan ylämäkeen ja ajamaan pientä kehää teollisuusalueella, jossa piti jatkuvasti pysähtyä valoihin ja jossa tuli vastaan isoja rekkoja. Perse edellä puuhun -taktiikka ei ihan toimi kohdallani. Autoilu vaatii paljon opiskelua ja keskittymistä. Se ei ole rentoa. Se on hengenvaarallista ja kallista. Minun on itse käännettävä katse pelkoon ja otettava se vakavasti.
Jännitin jo autokoulun ensimmäistä teoriatuntia (joka oli etänä!) niin, että en pystynyt ajattelemaan muuta kuin KUOLEEEEEN – kirjoitin sen muistiinpanoihini. Siitä oli hyvä lähteä.
…hyvällä kuskilla on riittävät tunnesäätelytaidot…
Autokoulun teoriaopettaja oli kuitenkin skarppi ja psykologisesti virittynyt. Hän kertoili, että hyvällä kuskilla on riittävät tunnesäätelytaidot liikenteessä. Itseään loistavana kuskina pitävä saattaa tarttua auton rattiin aggressiivisen turhautumisen tilassa ja nähdä autoilun oivallisena keinona ”päästellä höyryjä”. Todennäköisesti tällainen tyyppi on se, joka ottaa ne turhat riskit.
Vaikka itse olenkin vielä toistaiseksi pelokas autoilija, sentään jotenkin tiedostan tunteeni ja tarpeeni rauhoittua ennen ajoa. Opin myös säännöt ja käytännöt, kun opettelen. Niin on käynyt aina ennenkin. Minähän olen kiinnostunut itseni kehittämisestä. Nyt ollaan todellakin sen äärellä! Autoilu on peli, jossa on tietyt säännöt ja jokainen liikkuu pelilaudalla parhaan kykynsä mukaan. Kaikki haluavat päästä maaliin. Kaikki voivat voittaa, kun pelataan yhteisesti sovitun mukaan ja seurataan tilannetta. Autoilu on keskittymis-, vuorovaikutus- ja tunnesäätelyharjoitus. Ajosuorituksen jälkeen voin kiittää itseäni läsnäolosta yhteisen haasteen edessä.
Tämän hivenen pakotetun itsekehityspuheen lisäksi keksin yhden syvää mielihyvää tuovan asian autoilusta: voin ajaa lomailemaan hornan tuuttiin yksin.
Ihan varmaa on, että jos haluan oikeasti hyötyä ajokortista ja löytää jonkinlaisen ilon ajamiseen, mun pitää inssin jälkeen ajaa ja jatkaa harjoittelua. Silloinkin pidän kirkkaana mielessä: kun tämä sujuu, voin ajaa autolla lomailemaan hornan tuuttiin yksin. Riittääkö tämä sit? Riittäköön.