Pääsenköhän masennuslääkkeistä koskaan eroon?

Lääkäri suositteli Sertralin-lääkkeen aloittamista lähes intoa puhkuen. Kokeilin sitä ja se todellakin auttoi jaksamaan. Se toi tarvittavan ”kyllä tästä selvitään” tunteen. Pohdin tuossa vähän aikaa sitten, että nyt voisin kyllä lopettaa sen ja soitin samaiselle lääkärille asiasta. Hän kyseli ihmeissään, että vieläkö sitä käytät. Hän sanoi, että hän suosittelee sitä yleensä noin kahdeksi kuukaudeksi. Ajantajuni ei ole paras mahdollinen ja kyselin häneltä, että kuinkahan kauan olen lääkettä syönyt. 2 vuotta on vierähtänyt! Huomasin sen myös tästä blogista, johon kirjauduin pitkän tauon jälkeen :D. (Tän kirjoittaminenhan on hyödyllinen juttu elämänhallintaan, ooh!)

Aina vaan meinaa ottaa koteloon ja ahdistaa. Ei tunnu niin vahvalta, että kokisin, että voisin luopua lääkkeistä. Lääkärillä oli kyllä tärkeitä pointteja: Esim. Voit olla ottamatta lääkettä ja jos huomaat, että tarvitset sitä, ota sitä. Mitään järisyttävää ei tapahdu yhden tai kahden päivän aikana. Lääkettä voi ottaa epäsäännöllisesti ja aivot tykkääkin sellaisesta. Tämä lääkäri on vähän poikkeuksellinen tapaus näkemystensä kanssa, mutta mun mielestä hänen näkemyksissään on kyllä järkeä. Usein lääkkeistä puhutaan siihen sävyyn, että säännöllisyys olisi todella tärkeää; mutta mitä tapahtuu keholle, joka saa säännöllisesti jotain ainetta ulkopuolelta? Se ei työstä sitä ainetta itse.

Onneksi oon ottanut välillä ihan tosi pieniä määriä ja välillä lopettanut ihan kokonaan. Unettomien öiden jälkeen oon aseeton. Mun on pakko ottaa taas pieni määrä ketiapiinia (Ketipinor) ja vireyttä kohottavaa Sertraliinia. Elämäntilanne on taas sellainen, että tuntuu mahdottomalta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Stressaa: työnhaku, eksistenssi, kelpaanko kenellekään, onko minusta mitään hyötyä maailmassa, olenko tyhmempi kuin ennen, saanko muistisairauden kohta vai vasta hetken päästä, miksi en pidä parempaa huolta kehostani – kohta se lakkaa toimimasta, ikuinen rahapula, miten saan hoidettua lapsen harrastusmaksut ja asuntolainan, ostettua tarpeeksi terveellistä ruokaa, hallitus vituttaa, miksi jonkun mielestä on parempi rakentaa eriarvoistavaa yhteiskuntaa, kun voisi rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus olla hyödyksi voimiensa ja taitojensa mukaan.

Otan siis pienen palan lääkettä.

Olen masentunut, tarvitsen lääkkeitä

Vihdoin on aika myöntää, että kärsin masennuksesta. Taas. Tämä kerta on erilainen. Tällä kertaa tajuan syvällisemmin, että masennus on ollut toistuva osa elämääni teini-ikäisestä lähtien. Vähän niin kuin minulla olisi ollut diabetes ja nyt vasta alkaisin hahmottaa, että sitä pitää hoitaa säännöllisesti. Kello on 8, joten soitan terveyskeskukseen ja sanon, että tarvitsen masennuslääkkeet. Noin, soittopyyntö jätetty.

Kuinka tärkeää onkaan huomata, että tarvitsee apua. Pidän mahdollisena sitä, että kehossani serotoniiniaineenvaihdunta on häiriintynyt jotenkin, ehkä se on geeneissäni. Olisi aivan mahtavaa saada se kuntoon ruokavaliolla, liikunnalla, meditoimalla, metsäkävelyillä, kiitollisuudella, ystävien kanssa, fyysisellä läheisyydellä, positiivisuudella, päiväkirjalla, elämäntaito-oppailla, blogeilla, vertaisryhmillä…

Mutta kun juuri nyt tilanne on se, että melkein mikä tahansa askare saa minut rättiväsyneeksi, pää on täynnä asioita, mitä pitäisi tehdä, enkä jaksa tarttua mihinkään. Kun lapseni kiukuttelee, tunnen että henkeni salpautuu ja sydän ei jaksa lyödä. Todella vajoan johonkin tilaan, josta käsin en pysty reagoimaan. Jos minua olisi lyöty lapsena, luulen että tuollaisissa tilanteissa olisin itse väkivaltainen. Off-mode on parempi, mutta ei myöskään vastaa arvojani.

Lapseni on paras mittari kertomaan, kuinka voin ja onko elämässä tehtävä muutoksia. Jos minusta tuntuu, etten pysty kuuntelemaan tai rauhoittamaan häntä, tiedän että elämässä on tehtävä muutoksia. Radikaaleja muutoksia mahdollisesti. Lääkitys sairauteen ei lienee radikaali ratkaisu kenellekään muulle kuin minulle.

Ennen lasta olisin porskuttanut eteenpäin näillä energioilla. Olen tuntenut näin ennenkin, ollut paljon syvemmälläkin suossa. Mutta valitettavan pitkään elämässäni olen varmaan ajatellut jotenkin niin, että tunnen masennusta, koska olen tehnyt vääriä valintoja ja nyt minun tulee kärsiä seurauksista, että oppisin. Ruoska on viuhunut. En ehkä myöskään ole todella tiennyt, mitä on olla onnellinen ja läsnä hetkessä. En ole voinut kaivata onnellista olotilaa, en ole huomannut, etten voi hyvin. Huomasin kuormituksen vasta, kun en saanut nukuttua yökausiin tai sain kovia päänsärkyjä tai muita kipuja.

Olen hiljalleen alkanut rakastaa itseäni ja elämää. Rakkaudesta itseäni, lastani ja elämää kohtaan, alan hoitaa toistuvaa masennusta kuin mitä tahansa sairautta. En tiedä, kuinka kauan lääkitystä tarvitaan, en anna sille aikarajaa.