KirjoittajaLeave a comment

Pääsenköhän masennuslääkkeistä koskaan eroon?

Lääkäri suositteli Sertralin-lääkkeen aloittamista lähes intoa puhkuen. Kokeilin sitä ja se todellakin auttoi jaksamaan. Se toi tarvittavan ”kyllä tästä selvitään” tunteen. Pohdin tuossa vähän aikaa sitten, että nyt voisin kyllä lopettaa sen ja soitin samaiselle lääkärille asiasta. Hän kyseli ihmeissään, että vieläkö sitä käytät. Hän sanoi, että hän suosittelee sitä yleensä noin kahdeksi kuukaudeksi. Ajantajuni ei ole paras mahdollinen ja kyselin häneltä, että kuinkahan kauan olen lääkettä syönyt. 2 vuotta on vierähtänyt! Huomasin sen myös tästä blogista, johon kirjauduin pitkän tauon jälkeen :D. (Tän kirjoittaminenhan on hyödyllinen juttu elämänhallintaan, ooh!)

Aina vaan meinaa ottaa koteloon ja ahdistaa. Ei tunnu niin vahvalta, että kokisin, että voisin luopua lääkkeistä. Lääkärillä oli kyllä tärkeitä pointteja: Esim. Voit olla ottamatta lääkettä ja jos huomaat, että tarvitset sitä, ota sitä. Mitään järisyttävää ei tapahdu yhden tai kahden päivän aikana. Lääkettä voi ottaa epäsäännöllisesti ja aivot tykkääkin sellaisesta. Tämä lääkäri on vähän poikkeuksellinen tapaus näkemystensä kanssa, mutta mun mielestä hänen näkemyksissään on kyllä järkeä. Usein lääkkeistä puhutaan siihen sävyyn, että säännöllisyys olisi todella tärkeää; mutta mitä tapahtuu keholle, joka saa säännöllisesti jotain ainetta ulkopuolelta? Se ei työstä sitä ainetta itse.

Onneksi oon ottanut välillä ihan tosi pieniä määriä ja välillä lopettanut ihan kokonaan. Unettomien öiden jälkeen oon aseeton. Mun on pakko ottaa taas pieni määrä ketiapiinia (Ketipinor) ja vireyttä kohottavaa Sertraliinia. Elämäntilanne on taas sellainen, että tuntuu mahdottomalta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Stressaa: työnhaku, eksistenssi, kelpaanko kenellekään, onko minusta mitään hyötyä maailmassa, olenko tyhmempi kuin ennen, saanko muistisairauden kohta vai vasta hetken päästä, miksi en pidä parempaa huolta kehostani – kohta se lakkaa toimimasta, ikuinen rahapula, miten saan hoidettua lapsen harrastusmaksut ja asuntolainan, ostettua tarpeeksi terveellistä ruokaa, hallitus vituttaa, miksi jonkun mielestä on parempi rakentaa eriarvoistavaa yhteiskuntaa, kun voisi rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus olla hyödyksi voimiensa ja taitojensa mukaan.

Otan siis pienen palan lääkettä.

KirjoittajaLeave a comment

Escitalopram jää nyt hyllylle

Oon takinkääntäjä. Eilen illalla kerroin kuinka en aio luovuttaa masennuslääke Escitalopramin kanssa (enkä muutenkaan). Takana on nyt toinen uneton yö. Yöllä musta tuntui kuin silmäluomeni olisi vedettu ylös pienillä ongenkoukuilla ja mut olisi asetettu makaamaan loisteputkien alle kapealle hoitopöydälle. Hirvittävä häpeä jostain pienestä mokasta moukaroi tajuntaani. Olo oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, juureva, rauhallinen… Vatsaa korvensi, korventaa edelleen, kuin olisin juonut lasinpesunestettä tai jotain muuta kammottavaa myrkkyä. Oksettaa. Ja tietenkin väsyttää aivan helvetisti.

Tosiaan tiedossa on, että aloitus masennuslääkkeiden kanssa on yleensä hankala. En pärjää kuitenkaan enää ilman unta. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, nukuin kyllä viime yönä neljän-viiden jälkeen, kun olin päättänyt, että mun ei tarvitse enää yrittää Escitalopramin kanssa. Muistan kuin helpotuksen aalto kävi kehossani ja nukahdin. Huoh.

Jostain sisältä kumpuaa seuraava suunnitelma: Tarvitsen radikaalia itsemyötätuntoa ja radikaalia rehellisyyttä. Mulla ei ole varaa mielistelyyn ja rajojeni rikkomiseen. Tarvitsen radikaalia rakkautta itseäni kohtaan. Tarvitsen jämäkkää itseni puolustajaa ja kannustajaa. Se puoli on minussa. Luojan kiitos mulla on nyt mielessä asioita, jotka on mulle tärkeitä ja jotka innostaa mua. Saan keskittyä niihin. Saan innostua.

En tosiaankaan poissulje masennuslääkityksen aloittamista uudestaan. Uskon kuitenkin, että lääkkeen pitää olla minulle joku muu. Unettomuuden mörkö on liian pelottava. Tuttavan lääkärituttava suositteli myös Sertralinia. Luin siitä ja siinä yksi yleisimmistä haittavaikutuksista on unettomuus. Huoh. Mulla on vahva tunne siitä, että mä hyötyisin RAUHOITTAVASTA lääkkeestä ennemmin kuin aktivoivasta. Mun pää on liian aktiivinen muutenkin. Ehkä luontaistuotemaailmassa olisi mulle jotain hyviä droppeja…?

KirjoittajaLeave a comment

Masennuslääke Escitalopramin aloitus

Olen nyt ottanut kolme Escitalopram-tablettia (5 mg) masennukseen. Lääkäri oli määräämässä 10 mg -tabletteja, mutta vaihtoi sen kysyessäni, onko se pienin kerta-annoskoko. Lääke odotteli noin viikon lokerikossa, koska minusta tuntui, että en ehkä sittenkään tarvitse masennuslääkitystä. Kun lapseni sai nuhan ja joutui olemaan pois päivähoidosta, sain jonkinalaisen hermoromahduksen. Ajattelin, että joskus elämässä saattaa tapahtua suurempiakin vastoinkäymisiä, ja resilienssini ei vaikuta olevan kovin hyvä. Otin ensimmäisen pillerin.

Pillerin nielaistuani oloni helpotti heti. Tunsin, että otan vastuun elämästäni ja alan hoitaa mielenterveyttäni myös lääketieteen keinoja käyttäen. Mun ei tarvitse niin helvetisti tsempata, voin saada apua sairauteeni, voin auttaa kehoani ja aivojani. Arjen ei tarvitse olla taistelua. Nyt masennuslääkkeen aloittaessa se kyllä tuntuu taas taistelulta.

Ensimmäisen lääkkeen otin iltapäivällä. Heräsin yöllä lyhyesti ja oloni oli kummallisen virkeä, olin nähnyt vähän levottomia unia. Toisen pillerin otin illalla. Nukuin erittäin huonosti, ehkä tunnin ennen puoltayötä, toisen aamuyöllä ja hiukan aamukuuden jälkeen. Kolmannen pillerin otin tänään aamupäivällä. Olo nyt illalla on huono tietysti kurjan yön jäljiltä, mutta luulen, että osaan erottaa myös lääkeaineen vaikutukset.

Voin pahoin, yksinkertaisesti. Oksettaa, mutta tiedän että oksennusta ei ole tulossa. Onneksi päätä ei särje ainakaan juuri nyt.Samanlainen olo voisi olla hirvittävän ryyppäämisen jälkeen, kun on oksentanut kaksi päivää ja jäljelle jää epämääräinen etova olo. Häpeä ja syyllisyys puskevat pintaan. Tulin myöhässä yhteen tapaamiseen ja mun on vaikeaa antaa sitä itselleni anteeksi, hävettää niin hirveästi. Makoilin lapseni huoneessa, kun olin silitellyt hänet uneen. Sydämeni löi niin hitaasti, että tuntui, että se voisi pysähtyä. Huomasin haaveilevani siitä, että se pysähtyisi. Että nukahtaisin ja peli olisi pelattu. (Note to self: miksi viittaan elämään pelinä?)

Joskus kuulin jotain sellaista, että eivät itsemurhaa suunnittelevat halua kuolla. He vain haluavat, että kärsimys loppuu. Minusta se kuulostaa uskottavalta. Minäkin hetken siinä hitaasti hengitellessäni ajattelin jotenkin niin, että eiköhän tämä säätäminen nyt riittäisi. Voisin nukkua pois ja se olisi ihanaa. Annetaan muille mahdollisuus ja annetaan mun sielulle mahdollisuus tulla takaisin ja kokeilla uudestaan. Toki tiedän, että läheiseni jäisivät kaipaamaan juuri minua, eikä sielun mahdollinen liikkuminen toiseen muotoon juuri lohduttaisi.

En aio luovuttaa. Tiedän (pakkausselosteesta yms.), että ensimmäiset pari viikkoa masennuslääkkeen kanssa voivat olla vaikeita. On erikoista, kun ei voi luottaa kehoonsa tässä asiassa. Itsesuojeluvaisto kehottaa lopettamaan lääkkeet välittömästi. Toinen ääni pään sisällä sanoo: hengitä, anna aikaa. Luotan jälkimmäiseen toistaiseksi.

KirjoittajaLeave a comment

Olen masentunut, tarvitsen lääkkeitä

Vihdoin on aika myöntää, että kärsin masennuksesta. Taas. Tämä kerta on erilainen. Tällä kertaa tajuan syvällisemmin, että masennus on ollut toistuva osa elämääni teini-ikäisestä lähtien. Vähän niin kuin minulla olisi ollut diabetes ja nyt vasta alkaisin hahmottaa, että sitä pitää hoitaa säännöllisesti. Kello on 8, joten soitan terveyskeskukseen ja sanon, että tarvitsen masennuslääkkeet. Noin, soittopyyntö jätetty.

Kuinka tärkeää onkaan huomata, että tarvitsee apua. Pidän mahdollisena sitä, että kehossani serotoniiniaineenvaihdunta on häiriintynyt jotenkin, ehkä se on geeneissäni. Olisi aivan mahtavaa saada se kuntoon ruokavaliolla, liikunnalla, meditoimalla, metsäkävelyillä, kiitollisuudella, ystävien kanssa, fyysisellä läheisyydellä, positiivisuudella, päiväkirjalla, elämäntaito-oppailla, blogeilla, vertaisryhmillä…

Mutta kun juuri nyt tilanne on se, että melkein mikä tahansa askare saa minut rättiväsyneeksi, pää on täynnä asioita, mitä pitäisi tehdä, enkä jaksa tarttua mihinkään. Kun lapseni kiukuttelee, tunnen että henkeni salpautuu ja sydän ei jaksa lyödä. Todella vajoan johonkin tilaan, josta käsin en pysty reagoimaan. Jos minua olisi lyöty lapsena, luulen että tuollaisissa tilanteissa olisin itse väkivaltainen. Off-mode on parempi, mutta ei myöskään vastaa arvojani.

Lapseni on paras mittari kertomaan, kuinka voin ja onko elämässä tehtävä muutoksia. Jos minusta tuntuu, etten pysty kuuntelemaan tai rauhoittamaan häntä, tiedän että elämässä on tehtävä muutoksia. Radikaaleja muutoksia mahdollisesti. Lääkitys sairauteen ei lienee radikaali ratkaisu kenellekään muulle kuin minulle.

Ennen lasta olisin porskuttanut eteenpäin näillä energioilla. Olen tuntenut näin ennenkin, ollut paljon syvemmälläkin suossa. Mutta valitettavan pitkään elämässäni olen varmaan ajatellut jotenkin niin, että tunnen masennusta, koska olen tehnyt vääriä valintoja ja nyt minun tulee kärsiä seurauksista, että oppisin. Ruoska on viuhunut. En ehkä myöskään ole todella tiennyt, mitä on olla onnellinen ja läsnä hetkessä. En ole voinut kaivata onnellista olotilaa, en ole huomannut, etten voi hyvin. Huomasin kuormituksen vasta, kun en saanut nukuttua yökausiin tai sain kovia päänsärkyjä tai muita kipuja.

Olen hiljalleen alkanut rakastaa itseäni ja elämää. Rakkaudesta itseäni, lastani ja elämää kohtaan, alan hoitaa toistuvaa masennusta kuin mitä tahansa sairautta. En tiedä, kuinka kauan lääkitystä tarvitaan, en anna sille aikarajaa.