Olen masentunut, tarvitsen lääkkeitä

Vihdoin on aika myöntää, että kärsin masennuksesta. Taas. Tämä kerta on erilainen. Tällä kertaa tajuan syvällisemmin, että masennus on ollut toistuva osa elämääni teini-ikäisestä lähtien. Vähän niin kuin minulla olisi ollut diabetes ja nyt vasta alkaisin hahmottaa, että sitä pitää hoitaa säännöllisesti. Kello on 8, joten soitan terveyskeskukseen ja sanon, että tarvitsen masennuslääkkeet. Noin, soittopyyntö jätetty.

Kuinka tärkeää onkaan huomata, että tarvitsee apua. Pidän mahdollisena sitä, että kehossani serotoniiniaineenvaihdunta on häiriintynyt jotenkin, ehkä se on geeneissäni. Olisi aivan mahtavaa saada se kuntoon ruokavaliolla, liikunnalla, meditoimalla, metsäkävelyillä, kiitollisuudella, ystävien kanssa, fyysisellä läheisyydellä, positiivisuudella, päiväkirjalla, elämäntaito-oppailla, blogeilla, vertaisryhmillä…

Mutta kun juuri nyt tilanne on se, että melkein mikä tahansa askare saa minut rättiväsyneeksi, pää on täynnä asioita, mitä pitäisi tehdä, enkä jaksa tarttua mihinkään. Kun lapseni kiukuttelee, tunnen että henkeni salpautuu ja sydän ei jaksa lyödä. Todella vajoan johonkin tilaan, josta käsin en pysty reagoimaan. Jos minua olisi lyöty lapsena, luulen että tuollaisissa tilanteissa olisin itse väkivaltainen. Off-mode on parempi, mutta ei myöskään vastaa arvojani.

Lapseni on paras mittari kertomaan, kuinka voin ja onko elämässä tehtävä muutoksia. Jos minusta tuntuu, etten pysty kuuntelemaan tai rauhoittamaan häntä, tiedän että elämässä on tehtävä muutoksia. Radikaaleja muutoksia mahdollisesti. Lääkitys sairauteen ei lienee radikaali ratkaisu kenellekään muulle kuin minulle.

Ennen lasta olisin porskuttanut eteenpäin näillä energioilla. Olen tuntenut näin ennenkin, ollut paljon syvemmälläkin suossa. Mutta valitettavan pitkään elämässäni olen varmaan ajatellut jotenkin niin, että tunnen masennusta, koska olen tehnyt vääriä valintoja ja nyt minun tulee kärsiä seurauksista, että oppisin. Ruoska on viuhunut. En ehkä myöskään ole todella tiennyt, mitä on olla onnellinen ja läsnä hetkessä. En ole voinut kaivata onnellista olotilaa, en ole huomannut, etten voi hyvin. Huomasin kuormituksen vasta, kun en saanut nukuttua yökausiin tai sain kovia päänsärkyjä tai muita kipuja.

Olen hiljalleen alkanut rakastaa itseäni ja elämää. Rakkaudesta itseäni, lastani ja elämää kohtaan, alan hoitaa toistuvaa masennusta kuin mitä tahansa sairautta. En tiedä, kuinka kauan lääkitystä tarvitaan, en anna sille aikarajaa.

Hain apua lapsen kanssa toimimiseen

Lapseni on maailman ihanin pieni valopää, jolla on uskomattomat jutut. Tänään tuli se päivä, kun soitin lapsiperheiden sosiaalineuvontaan (Helsingissä puh. 09 3101 5454) ja kerroin, että minulla menee lapseni kanssa hermo ja tarvitsen apua. Ihan ekana laitoin viestin Helsingin neuvolan chatiin, joka on käytössä ma-pe 10–12. Ihana matalan kynnyksen palvelu kysyä kaikenlaista! Sieltä jakoivat tuon puhelinnumeron. Toki sen olisi voinut kaivaa jostain itsekin, mutta kylläpä se oli ihanaa, kun ne vain ruudulla tarjoiltiin: soita tänne. Soitin. Oikein lempeä ihminen oli langan toisessa päässä ja kuunteli murheeni. Hän suositteli soittamaan neuvolaan ja toivoi, että saamme sitä kautta ajan neuvolapsykologille. Hän piti tärkeänä, että lapsemme pääsisi testeihin, joissa tarkastellaan ADHD:n mahdollisuutta. Kyllä. Kerrankin näin päin, että joku ammattilainen oikein itse ehdottaa, että tapaus pitää tutkia huolellisesti. ADHD on käynyt mullakin muutaman kerran mielessä, mutta aina oon ajatuksen haudannut jonnekin. Miksi? Eihän siinä häviä mitään, että asia tutkitaan. Selvää on ainakin se, että jotain työkalujua tähän arkeen tarvitaan, joita mulle ei juuri nyt ole käytössä.

Toinen oljenkorsi, minkä sosiaalineuvonta tarjosi oli sosiaaliohjaajan palvelut. Sosiaaliohjaaja soittelee lähipäivinä, kartoittaa meidän tilannetta ja tulee varmaan ihan kotiinkin käymään. Yhdessä pohditaan sitten, miten arjesta saadaan sujuvampaa. Tervetuloa vaan! Huh. Vähän helpottaa, kun on saanut ulkopuoliselle purettua tuntemuksia. Neuvolaan pitäisi muistaa soitaa sitten ma-pe 8–12 välisenä aikana. Toivottavasti saadaan lapsi myös psykologin juttusille. Toivon hänelle tietysti kaikkea parasta ja hän ansaitsee parempaa kuin päivittäin hermostuvan mutsin.

Toki tässä on pariterapia ja puolisoni yksilöterapiahakemuskin vetämässä. Heh. Omaa pääkoppaani olen tutkinut jo kolme vuotta terapiassa ja epäilemättä työstettävää on minulla henkilökohtaisestikin yhä. Jännä nähdä, miten tämä vyyhti purkautuu. Mikä osoittautuu lopulta olennaiseksi muutokseksi? Tärkeää on, ettei kuumentunut tunnelma kotona pitkity. Olen jo etukäteen kiitollinen kaupungin ammattilaisille ja veronmaksajille. Pienille parasta.

Miksi Taide on tärkeää?

Miksi taide on tärkeää? -kysymys on minulle niin tärkeä, että varaan elämästäni nyt kokonaiset 10 minuuttia asian pohtimiseen. Tässä vaiheessa henkistä kehitystä olen: mitä tärkeämpi aihe, sen vähemmän siihen pystyn katsomaan. Tärkeät aiheet häikäisevät. No niin.

Taiteessa kaikki on mahdollista. Taide ei aseta rajoja. Taide on osa ihmisyyttä eikä ihmisyyttä voi kontrolloida – kukaan ei voi kontrolloida toisen ihmisen mieltä ja tunteita täysin. Taide on individualiteetin ilmaisua. Mitä defenssittömämpää se ilmaisu on, sitä universaalimmat ovat sen mahdollisuudet resonoida. Taiteen tekeminen on ihmisyyden ytimessä. Jokainen voi olla taiteilija, mutta kaikkien ei tarvitse olla, eivätkä kaikki halua olla. Tarvitaan muunkinlaista osaamista kuin ihmisyyden iänkaikkisuuden tarkastelua tai siitä ammentamista.Taiteilijan työ on juurtunutta asettumista itseen ja sitä kautta universaaliin.

Taiteilijan työ on tärkeää, koska taiteilija auttaa jokaista taiteen äärelle pysähtyvää havainnoimaan itseään ja suhdettaan maailmaan: omia arvojaan ja sitä minkälaista maailmaa haluaa olla luomassa. Taide auttaa jokaista olemaan luova. Meidän kaikkien tehtävä tässä maailmassa on olla luova omalla tavallamme. Olemme kaikki luojia. Ilman taidetta olisimme vankiloissa, kontrolloitavina, keskitysleireissä, lobotomiapöydillä. Elämä ilman taidetta olisi vain elämän esittämistä sielultaan kuolleiden sadistien ohjauksessa. Taiteen tekeminen ja taiteen äärelle pääseminen on ihmisoikeus, vapautta olla ihminen, elämän kunnioittamista, kiitollisuutta elämästä, elämän viljelyä tuleville polville. Taiteellinen työ linkittää menneen ja tulevaisuuden näkymät tähän hetkeen.

Taiteessa on toivo henkisestä kohtaamisesta ja ihmisten välisestä ymmärryksestä, paremmasta ymmärtämisestä ylipäätään, koska taide kommunikoi. Jos kommunikointiin reagoi defensiivisesti, ei voi ymmärtää, ymmärrys ei kasva. Jos kommunikointiin suhtautuu avoimesti, kasvua voi tapahtua. Taidetta tulee olemaan niin kauan kuin on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mikä on totta, kaunista tai hyvää. Maailma ilman taidetta olisi maailma ilman eläviä ihmisiä.

Voikohan tän vielä syödä?

Moni maalaisjärki-ihminen varmasti luottaa omaan hajuaistiinsa ja viimeistään makuaistiin siinä, voiko esimerkiksi jogurttia syödä vielä, kun avauspäivämäärästä ei ole muistikuvia. Minä en. Ehkä koska en ole koskaan asunut maalla. Jos purkissa lukee, että säilyy jääkaapissa neljä päivää, minulle on tärkeää, että toteutan kuuliaisesti tätä asiantuntijanäkemystä.

Oma nerokas ratkaisuni on kirjoittaa tuotteeseen aina tussilla avauspäivämäärä.

Kuulostaa helpolta, mutta ei! Eipä olekaan. Pitää olla sopiva vedenpitävä tussi kädenulottuvilla. Oma luottokynäni on Identipen, joka tarttuu hienosti moniin liukkaisiin pintoihin. Ai että, elämänlaatu paranee, kun ei tarvitse käydä sitä voikohan tän vielä syödä -ajatusprosessia läpi.