Uhka vai mahdollisuus? Just nyt tuntuu, että itsestäänselvyys. Voihan sitä tehdä palkkatyötäkin, vaikka olisi myös oma yritys. Mitähän pitää tehdä ensiksi?
Listaan pelkojani:
– Pitäis olla koko ajan somessa. – Myyn työtäni liian halvalla tai kalliilla. – En saa mitään aikaiseksi, vaan tyydyn haaveiluun. – Otan järjettömän lainan. – Kusen jossain kirjanpitoasiassa ja saan hillittömän sakon.
Tämä innostaa:
– Voisin yrittäjänä myydä kaikkea, mitä osaan. – Ei tarttis raahautua aina johonkin pölyiseen toimistoon, jossa on samat naamat.
Eilen pyörin kaupungilla sellaisissa paikoissa, joissa olin ollut paljon muutama vuosi aikaisemmin. Näin siellä samoja ihmisiä, joita olin silloin nähnyt lähes päivittäin. Mietin vuosien aikana kokemiani mullistuksia ja identiteetin etsintääni. Ja siellä ne ihmiset olivat olleet koko ajan tekemässä sitä samaa työtä. Kyse on opiskelijaruokaloista ja niiden työntekijöistä. He näyttivät samoilta ja tekivät työtä reippaasti kuin aina. Enhän minä tiedä, mitä kaikkea he olivat kokeneet, mutta kohtaamiset sykähdyttivät. Entäs jos minä olisinkin ollut samassa työssä 5 vuotta sen sijaan, että olisin:
valmistunut yliopistosta
konseptoinut mediatuotteen, nähnyt sen nousun ja (ihmissuhteisiin kytkeytyvän) tuhon
tehnyt näytelmäkäsikirjoituksen
näytellyt ja esiintynyt improryhmässä
opetellut graafista suunnittelua
käynyt WP-kurssin
käynyt digijärkkärikurssin
opiskellut hevisti kaikkii digiasioita
näytellyt tv-mainoksissa ja tehnyt äänimainoksen
työskennellyt noin 8 eri määräaikaisessa työssä
jne.
Lopputuloksena riittämättömyyttä ja sekamelskaa, hyvää työkokemusta, mutta ei uskoa itseen. SILTI. On päivänselvää, että itselleni on ollut sopivampaa tehdä noita asioita kuin hakeutua työhön, jossa olisin voinut olla viisi vuotta.
Uskon, luulen, toivon tai suhtaudun varovaisen toiveikkaasti siihen, että yrittäjyys olisi mulle mielenterveysteko. Se voisi palauttaa maantasalle liian suurista kuvitelmista ja toisaalta auttaa tekemään osaamistani näkyväksi. Mulla on ollut pidempään sellainen olo, että mun täytyisi jotenkin ”ownata” oma osaamiseni. Tajuta paremmin, mitä osaan. Tehdä sitä, mitä osaa. Tehdä näkyväksi itseäni tässä maailmassa. Toteuttaa itseäni. Heh, ei tää kauhean freesi ajatus taida olla. Toteuttaa itseään on kyllä hauskasti sanottu. Siitähän tässä on kyse. Yrittäjänä mahdollisuuteni on tehdä yksityisestä (abstraktista) jotain jaettavaa (konkreettista).
Oon autokoulussa. Inssi on kahden viikon päästä. Olen yli 30-vuotias. Mietin TÄNÄÄN, että miksi hitossa menin autokouluun.
Varmasti valitsen jonkun toisen kulkuvälineen, jos se on mahdollista, enkä toistaiseksi ole elämässäni ollut tilanteessa, jossa jokin toinen kulkuväline ei olisi mahdollinen, tai ettei joku toinen voisi ajaa. Autokouluun liittyy niin paljon tunteita, että se saattaa olla yksi niistä harvoista asioista, joita en edes uskalla tunnetasolla tutkia. Yritänpä kuitenkin.
Aika monelle kaverille ajokortti on kallis pala muovia omalla söpöllä nuoruuden kuvalla: inssin jälkeen ei ole tullut ajettua ja kynnys kasvaa joka kuukausi. Minäkään en pidä autoilusta, en ole kiinnostunut autoista. Pelkään ajamista ja toisia ajajia. En voi olla ajattelematta, että perusteeni kortin hankkimiselle ovat olleet huonot, eli lähtöisin ulkoisista paineista.
Mulla on kolme vanhempaa sisarusta, jotka isäni on opettanut ajamaan 18-vuotiaina. Minua hän ei opettanut eikä ole tarjoutunut maksamaan autokoulua. Se ei ole reilua. Koen että mulle oli lapsuudenperheessä varattu ahdas yksiulotteinen rooli, jonka määrittävä adjektiivi voisi olla kiltti tai harmiton. Minusta kasvoi ihminen, joka aisti muiden tunteita ja tarpeita ja liikkui sinne, missä koki olevansa harmiton tai avuksi. Toimijuuteni on ollut kateissa. En ole nähnyt itseäni ratissa konkreettisesti enkä vertauskuvallisesti. Autoiluun liittyviä mielipiteitäni on myös joskus mitätöity ylimielisellä naurahtelulla: ”eihän sulla ole edes korttia”. Ikään kuin ei ihan olisi oikeutta ajatella ilman ajokorttia.
Ajokortti-idea syntyi varmasti jonkinlaisesta tarpeesta näyttää keskaria peloilleni, vittuilulle, vanhemmilleni ja kaikille, jotka epäilevät kykyäni päättää (elämäni) suunnan. Nyt tajuntaan on hiipinyt inhottava ajatus, että parempi tapa näyttää keskaria olisikin ollut elää ajokortittomana, panostaa pyörään ja asua palveluiden äärellä.
…parempi tapa näyttää keskaria olisikin ollut elää ajokortittomana, panostaa pyörään ja asua palveluiden äärellä.
Nyt on liian myöhäistä lopettaa autokoulu ja pyytää rahat takas. Rahat on mennyt jo (1600 euroa tällä hetkellä) ja inssiaika on varattu. En pääse inssiä läpi, jos en nöyrry opiskelemaan liikennesääntöjä. Opiskelu on vaikeaa, koska EI KIINNOSTA. Pahimmassa tapauksesssa olen pian loopissa, jossa autokoulu kestää vielä vaikkapa vuoden, horror! Läpäisin teoriakokeen, mutta asiat tipahtivat pois päästäni kuin edellisyönä päntätty sanakoealue luokkahuoneen oven sulkeuduttua. Tänään autokoulussa oli todella lähellä, etten ajanut kovaa vauhtia toisen auton kylkeen. Ne liikennesäännöt on opeteltava, by heart.
Mulla on kaksi vaihtoehtoa: 1. Voin myöntää, että tein kalliin virhearvion – ajattelin, että tämä on mulle tärkeää, mutta ei ole. Voin rämpiä autokoulun läpi ja unohtaa ajanjakson elämästäni mahdollisimman nopeasti ja totaalisesti. Olen ennenkin toiminut sydäntäni vastaan, hylännyt itseni ja palautunut traumasta pikku hiljaa. 2. Voin pyrkiä löytämään varmuuden siitä, että teen tämän itseäni varten.
Olen keksinyt monta jaloa syytä ajaa ajokortti:
1. On kohtuullista, että myös minä vien ja haen lastani päiväkodista, kun tähän asti yksin mieheni on tehnyt sen, mikä on vähän noloa. Mutta tän perusteen syvä ydin murenee siinä, että oli typerää ylipäätään muuttaa tänne pöpelikköön. 2. Voin hoitaa kotimme asioita paremmin, ostaa isoja huonekasveja ja kuskata kirppiskamoja. Tähänkin kaikkeen pystyin, kun asuimme elämäntyyliimme sopivassa järkevässä paikassa. 3. Voin mennä tervehtimään sairasta tätiäni, kun minulla on auto ja ajokortti. No totta. On kuitenkin vähän surullista huomata, että tädin näkeminen ei sittenkään ole niin innostavaa, että se riittäisi motivaatioksi tähän kaikkeen. 4. Voin hakea työtä, jossa vaatimuksena on ajokortti. Mikään minua kiinnostava työ ei kuitenkaan (yllätyys) ole ollut tällainen.
Autoilu ei vaan näyttäydy mulle käytännöllisenä ja neutraalina asiana. Eikä sen tarvitse mulle sitä olla.
Googlasin “vihaan autolla ajamista”.
Googlasin “vihaan autolla ajamista”. Huomasin, että en ole yksin. Esim. “Se ihmetyttää, että miten vähällä osaamisella laitetaan liikenteen sekaan keräämään vähän lisää pelkoa siihen ajamiseen.” “Mä menin autokouluun ihan vain siksi, etten enää jaksanut 1,5 vuotta kestänyttä vittuilua ja kuittailua siitä, etten ole autokoulussa tai halua mennä. Jopa äitini kaverit näkivät asiakseen haukkua minua asiasta.” “Minä näen päivittäin pikkuteillä ja Helsingin keskustassa epätavallisella tyylillä liikkuvia autokoulun autoja, joiden kuski tuijottaa lasittuneesti suoraan eteenpäin, kun ei uskalla liikutella edes silmiään.”
Skrollailin samaistuttavia kokemuksia ja oloni keveni. Pelkohan sieltä ajovihan taustalta usein löytyy. Eikä ajo-opettaja välttämättä – ehkä ns. rohkaisun nimissä – oikein validoi pelkoa. Autoilun haastavuutta mitätöidään ”rennosti vaan” -lausahduksilla. Ekalla ajotunnilla jouduin starttaamaan ylämäkeen ja ajamaan pientä kehää teollisuusalueella, jossa piti jatkuvasti pysähtyä valoihin ja jossa tuli vastaan isoja rekkoja. Perse edellä puuhun -taktiikka ei ihan toimi kohdallani. Autoilu vaatii paljon opiskelua ja keskittymistä. Se ei ole rentoa. Se on hengenvaarallista ja kallista. Minun on itse käännettävä katse pelkoon ja otettava se vakavasti.
Jännitin jo autokoulun ensimmäistä teoriatuntia (joka oli etänä!) niin, että en pystynyt ajattelemaan muuta kuin KUOLEEEEEN – kirjoitin sen muistiinpanoihini. Siitä oli hyvä lähteä.
…hyvällä kuskilla on riittävät tunnesäätelytaidot…
Autokoulun teoriaopettaja oli kuitenkin skarppi ja psykologisesti virittynyt. Hän kertoili, että hyvällä kuskilla on riittävät tunnesäätelytaidot liikenteessä. Itseään loistavana kuskina pitävä saattaa tarttua auton rattiin aggressiivisen turhautumisen tilassa ja nähdä autoilun oivallisena keinona ”päästellä höyryjä”. Todennäköisesti tällainen tyyppi on se, joka ottaa ne turhat riskit.
Vaikka itse olenkin vielä toistaiseksi pelokas autoilija, sentään jotenkin tiedostan tunteeni ja tarpeeni rauhoittua ennen ajoa. Opin myös säännöt ja käytännöt, kun opettelen. Niin on käynyt aina ennenkin. Minähän olen kiinnostunut itseni kehittämisestä. Nyt ollaan todellakin sen äärellä! Autoilu on peli, jossa on tietyt säännöt ja jokainen liikkuu pelilaudalla parhaan kykynsä mukaan. Kaikki haluavat päästä maaliin. Kaikki voivat voittaa, kun pelataan yhteisesti sovitun mukaan ja seurataan tilannetta. Autoilu on keskittymis-, vuorovaikutus- ja tunnesäätelyharjoitus. Ajosuorituksen jälkeen voin kiittää itseäni läsnäolosta yhteisen haasteen edessä.
Tämän hivenen pakotetun itsekehityspuheen lisäksi keksin yhden syvää mielihyvää tuovan asian autoilusta: voin ajaa lomailemaan hornan tuuttiin yksin.
Ihan varmaa on, että jos haluan oikeasti hyötyä ajokortista ja löytää jonkinlaisen ilon ajamiseen, mun pitää inssin jälkeen ajaa ja jatkaa harjoittelua. Silloinkin pidän kirkkaana mielessä: kun tämä sujuu, voin ajaa autolla lomailemaan hornan tuuttiin yksin. Riittääkö tämä sit? Riittäköön.